Asunnonmetsästyksen kansallisia erikoisuuksia

Tällä kerralla Suomifonduessa matkustetaan jälleen ajassa taaksepäin tammi-helmikuuhun vuonna 2009 ja kuumeiseen asunnonhakuprosessiin. Suurin osa sveitsiläisistä asuu vuokralla ja erityisesti Zürichin seutua vaivaa akuutti asuntopula. Sen saimme myös omakohtaisesti kokea.

Kun oleskeluluvat oli saatu kuntoon, alkoi siis raastava asunnonhaku, koska aikaa asunnon löytämiseen oli alle kaksi kuukautta. Olin bongannut väliaikaisasuntomme homegate.ch nettisivun kautta ja kyseisen sivuston karttahakua hyödyntäen aloitimme etsinnät. Molemmat tekivät hakuja ja lähettelimme toisillemme linkkejä potentiaalisista kohteista. Tavoitteena oli löytää hyväkuntoinen asunto, jossa olisi vähintään kolme huonetta, oma piha, terassi tai vähintäänkin tilava parveke. Mielellään sellaisella sijainnilla, että molemmilla olisi kohtuullisen sujuva työmatka. Omalta osaltani asunnon sijainnilla ei ollut niin suurta merkitystä, koska konsultin työpaikka on siellä, missä on asiakasyritys. Reissuja olisi luvassa ympäri saksankielistä Keski-Eurooppaa, joten suurempi merkitys oli asunnon sijainnilla suhteessa vaimoni työpaikkaan lähellä Zürichin keskustaa.

Aluksi valitsemamme lähestymistapa osoittautui vääräksi. Lähetimme kaikkiin kiinnostaviin kohteisiin netissä olleen asuntoilmoituksen kautta vuokranantajalle sähköpostia, koska kynnys soittamiseen oli aluksi todella korkea. Yleensä asunnot olivat jo menneet vuokralle jos/kun saimme vastauksen. Varsinkin Zürichin alueella asunnot menivät monesti vuokralle ennen kuin ehdin edes lähettää sähköpostia kohteeseen. Päätimme muuttaa strategiaa ja alkaa soittamaan vuokranantajille sekä laajentaa hakualuetta Zürichin kaupungin ulkopuolelle, sillä hieman kauempana kaupungista hinnat olisivat matalampia ja kysyntä kaiken järjen mukaan olisi vähemmän rajua kuin kaupungin muurien sisäpuolella.

Kaikkien hankaluuksien jälkeen saimme kuin saimmekin ensimmäisen asuntonäytön järjestymään Zürichiin. Asunto sijaitsi Zürichin länsipuolella Frankentalissa. Kyseessä oli pikkunätti kattohuoneisto, josta maisemat olivat kohdillaan. Saavuimme ajoissa asunnon edustalle puhelimessa sopimamme ajan puitteissa.

Odottelimme talon edessä kunnes paikalle saapui vanhalla pikkuautolla ukkeli, joka esitteli itsensä asunnon omistajaksi. Ennakkoluulokorjattu ensivaikutelma ukosta oli pihi nipottajatyyppi. Kävelimme portaat ylimpään kerrokseen kapeaa portaikkoa pitkin. Pettymykseksemme huomasimme, että talossa ei ole hissiä. Asunto sijaitsi neljännessä kerroksessa ja ilman hissiä jo pelkästään arkipäiväinen liikkuminen tulisi olemaan todella urheilullista. Lisäksi portaikko oli niin kapea, että siitä tuskin saisi kannettua mitään kahvikuppia isompaa seiniä kolhimatta.

Asunto itse oli todella viihtyisä ja suomalaispitoisesta kirjahyllyn sisällöstä sekä asunnossa ylivallalla olleista Iittalan sekä Marimekon tutuista tuotteista päättelimme nokkelasti, että asunnon nykyisten vuokralaisten täytyy olla suomalaisia. Tiedustelimme asiaa ukolta, joka myönsi asian olevan juuri näin. Kehui heidän olleen todella hyviä vuokralaisia. Tästä päättelimme, että asunto olisi meidän, jos sen vaan halusimme, kiitos hyvämaineisten maanmiestemme ja –naistemme, keitä he sitten ikinä olivatkaan.

Olimme saapuneet asuntoon kengät jalassa, sillä maan tapana tuntui olevan lompsia sisälle asuntoihin riisumatta kenkiä. Perässämme tullut turkkilaisporukka sen sijaan komennettiin vuokraisännän toimesta riisumaan kenkänsä. Mielenkiintoista, että kebabstanilaisia kohdeltiin huomattavasti töykeämmin kuin suomalaisia...

Asunto miellytti meitä kyllä suuresti, mutta hissin puuttuminen ja muuton erittäin hankalaksi tekevä kapea portaikko olivat niin isoja miinuksia, suolaisen vuokran lisäksi, että päätimme jatkaa etsimistä. Kroisos Pennonen saisi siis etsiä toisen pariskunnan nyhdettäväkseen.

Välissä ehdimme tekemään viikonloppureissuja vuorille, koska asuntonäytöt olivat lähes poikkeuksetta arki-iltoina ja viikonloput jäivät asunnonmetsästyksen suhteen vapaiksi. Molempien äidit tulivat käymään Zürichissä helmikuussa, joten käytimme anoppeja viikonloppureissulla Interlakenissa ja Wengenissä, parin tunnin ajomatkan päässä Zürichistä:

Viikonloppureissun jälkeen asunnon haku jatkui kiihtyvällä tahdilla työn ohessa... Eräänä arki-iltana olimme sopineet asunnon näytön Rüschlikoniin, joka sijaitsi Zürichin lähistöllä. Olin saanut asunnon vuokranantajalta-naiselta tekstiviestin juuri ennen näyttöä, jossa hän kirjoitti saksaksi ”ich muss die Besichtigung leider stornieren”. Sanakirjaa ei ollut mukana, joten ajoimme paikalle, mutta ketään siellä ei ollut. Kävimme asunnon ovellakin kuupoilemassa, mutta vaikutti hiljaiselta.

Päätin soittaa naiselle ja kysyä, missä hän kuppasi, koska olin tarpeeksi kiireinen jo töidenkin takia. Nainen vastasi puhelimeen ja kertoi lähettäneensä minulle tekstiviestin, jossa kertoi näytön peruuntuneen viime hetkellä, sillä hän oli jo ehtinyt vuokrata asunnon! Nice! Otsasuonet poikki napsahdellen ei auttanut kuin hyväksyä tosiasiat ja palata aloitusruutuun.

Asunnonhaun lomassa ehdin sentään käydä työreissulla Saksan Kölnissä, mutta haku jatkui edelleen. Olin löytänyt pari muutakin hyvää kohdetta, joista yksi oli Bächissä Zürichjärven rannalla, Schwyzin veroedullisessa kantonissa. Isona plussana oli parveke, joka antoi suoraan Zürichjärveä kohti ja rantaan oli matkaa ehkä kymmenen metriä. Maisemat tulisivat olemaan siltä parvekkeelta todella upeat. Vuokra oli autotallin kanssa piirun verran yli 3000 frangia. Täytin kaksisivuisen asuntohakemuksen ja pari päivää myöhemmin postissa saapui vuokrasopimus. Täytin vuokrasopimuksen, mutta perusteellisen keskustelun jälkeen päätimme jättää lähettämättä sitä, koska vaimon työmatka olisi kuitenkin turhan pitkä ja vuokrakin oli budjettiimme turhan iso. 

Kölnin tuomiokirkko. Saksa.

Seuraavaksi olin yhteydessä myös Affoltern am Albisin, Zürichin kantonissa, keskustassa tilavaa kaksikerroksista asuntoa vuokraavaan henkilöön, jossa vuokralainen itse oli etsimässä seuraavaa vuokralaista. Sveitsin vuokra-asuntomarkkinat toimivat siten, että vuodessa voi vaihtaa asuntoa kolme kertaa ilman seuraamuksia. Viralliset asunnonvaihtokuukaudet olivat huhtikuu, heinäkuu ja syyskuu, mikä tarkoitti sitä, että jos halusi irtisanoa asunnon ilman, että joutui etsimään siihen itse uuden vuokralaisen, se tuli tehdä kolmea kuukautta aikaisemmin ennen virallista asunnonvaihtokuukautta. Esimerkiksi, jos halusi muuttaa asunnosta ulos syyskuun lopussa ja jättää uuden vuokralaisen etsinnän vuokranantajan huoleksi, tuli asunto irtisanoa kesäkuun lopussa. Affoltern am Albisin asuntoa vuokraava pariskunta oli irtisanonut asuntonsa väärään aikaan ja näin ollen joutuivat etsimään vuokralaista, joka muuttaisi asuntoon maaliskuun alusta. Muussa tapauksessa he joutuisivat maksamaan myös maaliskuun vuokran. Praktisch...

Ajoin eräänä arki-iltana suoraan työpaikalta Rapperswilistä Affoltern am Albisiin. Matka oli mutkainen ja mäkinen, sillä reitti meni Albis-vuoren ylitse. Ajattelin matkalla, että jo pelkästään työmatka konttorille vaatisi vähintään juhakankkusmaisia taitoja, sen verran hurjalta reitti kapealla ja mutkaisella tiellä vaikutti. Ensin mentiin viisi kilometriä ylämäkeen ja sen verran toinen mokoma jarrulevyt kirskuen alaspäin.

Itse Affoltern am Albisin kylä vaikutti viihtyisältä. Asunto sijaitsi kylän keskustassa kohtuullisen uuden näköisessä talossa. Soitin ovikelloa ja ajelin hissillä ylimpään kerrokseen. Asunto oli todella tilava ja viihtyisä ja olin välittömästi vakuuttunut. Silloin en osannut asiaa tarkemmin ajatella, mutta myöhemmin tajusin, että vieressä sijaitseva kirkontorni olisi ollut ISO miinus, sillä sveitsiläisten himo soittaa kirkonkelloja oli kyltymätön.

Jos olisin saanut päättää asian yksin, olisin varmasti vuokrannut asunnon sen kummemmin miettimättä. Vaimoni halusi kuitenkin nähdä asunnon ulkopuolelta viikonloppuna ennen kuin tekisimme päätöksiä. Sisään emme päässeet, sillä en ollut sopinut uutta näyttöaikaa silloisen vuokralaisen kanssa. 

Meren läheisyydessä koko ikänsä asunut vaimoni halusi välttämättä lähelleen vettä. Esittelin ylpeänä kylän läpi virtaavan puron, mutta se ei riittänyt, vaan lähistöllä tulisi olla vähintään järvi. Sveitsissä kun meriä ei ole, vaimoni joutuisi tyytymään pelkkään järveen. Näin ollen kylän läpi soliseva puro ei riittänyt täyttämään vedellisiä vaatimuksia. Jouduin siis ilmoittamaan vuokranantajalle, ettemme asuntoa valitettavasti voi vuokrata, vaikka olinkin jo osoittanut olevamme kiinnostunut sen vuokraamisesta.

Vaimo oli käynyt yksin Zürichissä yhdellä asuntonäytöllä, jonka oli sopinut, koska se sijaitsi kohtuullisen lähellä hänen työpaikkaansa, mutta näytöllä oli ollut enemmän porukkaa kuin Kallion leipäjonossa ja asunto itse karmea elementtibunkkeri. Haku siis jatkui, mutta aika alkoi käydä vähiin, sillä meidän tulisi olla pihalla alivuokralaiskämpästä helmikuun loppuun mennessä...