Kuinka se Sveitsin koti sitten löytyikään...

Hetken hiljaiselon jälkeen palataan helmikuun alkupuolelle vuonna 2009, jolloin pieni epätoivo alkoi iskeä, koska sopivaa asuntoa ei tuntunut millään löytyvän. Kunnes vaimo bongasi eräänä päivänä Homegatesta juuri remontoidun kolmion Wädenswilistä, Zürichjärven rannan läheisyydestä, reilut 20 km Zürichistä. Talo oli rakennettu vuonna 1900 ja se sijaitsi vain muutaman sadan metrin päästä Wädenswilin rautatieasemasta. Myös nopeat Interregio-junat pysähtyivät asemalla ja matka Zürichiin kestäisi vain 18 minuuttia.

Soitin asuntoa vuokraavalle, todella omituiselta kuulostavalle sveitsiläiselle tyypille, joka puhui saksaansa hieman naukuen. Koska vielä tuolloin olin täysi tumpelo saksankielen suhteen, jouduttiin kommunikointi käymään pääasiassa englanniksi. Ajattelin heti ensimmäisen puhelun perusteella, että tällä kaverilla ei ole välttämättä kaikki kalat katiskassa.

Sovimme näyttöajan, jonne kyseinen sankari ei olisi tulossa, vaan asunnon omistava nainen esittelisi meille kohteen. Kyseinen heebo toimi siis välittäjänä, eikä itse näin ollen omistanut asuntoa. Saavuimme näytölle ja vastassa meitä oli alle nelikymppinen, tummahiuksinen nainen, jolla oli juniorikokoisen koripallon kokoinen, isoa hattaraa muistuttava permanentti.

Asunto sen sijaan vaikutti oikein viihtyisältä, emmekä isommin panneet merkille asunnon matalaa 209 cm:n huonekorkeutta, joka myöhemmin osoittautui ongelmaksi. Asunnon kellarissa oli myös pesutupa sekä säilytystilaa. Olimme tietysti siinä uskossa, että koko eteinen ja kellarin sisäänkäynti olisi vain meidän käytössämme ja kysyinkin asiaa pariin otteeseen. Oletimme luonnollisesti että naapureille olisi oma sisäänkäyntinsä kellariin, eivätkä he näin ollen käyttäisi meidän sisäänkäyntiämme. Sekään ei tietenkään mennyt niin kuin elokuvissa...

Kohde.

Naapurusto.

Asuntohakemuksen jälkeen alkoi sitten lähempi yhteistyö puhelimessa aiemmin naukuneen välittäjän kanssa. Intuitio, johon on yleensä voinut luottaa, osoittautui valitettavan oikeaksi, sillä kyseinen asunnonvälittäjä osoittautui lopulta- miten sen nyt sanoisi poliittisesti korrektisti - kohtuullisen hankalaksi tapaukseksi, jonka kanssa diplomaattiset taidot olivat tiukilla...

Ensimmäiseksi välittäjä vaati meitä hakemaan ulosottovirastosta perintärekisteriotteet, varmistaakseen, ettei meillä ollut mitään ulosotossa. Olimme muuttaneet maahan kuukautta aikaisemmin, joten siinä ajassahan sitä ehtii velkaantumaan ja päätymään ulosmittauksen uhriksi melkein kuka tahansa. No, eipä siinä valitus auttanut, vaan rekisteriote oli haettava, jos meinasi saada katon päänsä päälle. Lisäksi välittäjä halusi suositukset molempien työnantajalta sekä nykyiseltä vuokranantajalta.

Toimitin vaadittavat yhteystiedot ja selitin, että olemme alivuokralaisina nykyisessä asunnossa ja varsinainen vuokralainen on jossakin päin Etelä-Amerikkaa. Ei auttanut. Herra oli sitten hänelle yrittänyt soittaa, muttei ollut saanut kiinni. Minun tehtäväkseni tuli ottaa vuokranantajaamme yhteys ja pyytää häntä soittamaan välittäjälle. Lisäongelmia tuli työnantajani suosituksen saamisessa. Tiedustelin, josko hän on saanut tarvittavat referenssit:

• Välittäjä: Pomonne ei soita, vaikka jätin viestin. 
• Minä: Ehkä voisitte yrittää uudelleen?
• Välittäjä: Haluatteko asunnon vai ette? Olen soittanut pomonne vastaajaan. Hänen kuuluu soittaa minulle. Vain yksi suositus puuttuu...

Sappi kiehuen marssin pomon puheille ja pyysin häntä soittamaan välittäjälle. Varoitin myös että kyseessä tuntuu olevan hieman erikoinen tapaus. Pomo soitti samantien ja tuli naureskellen kertomaan puhelusta. Välittäjä oli kysellyt kaikenlaista outoa, joka ei millään tavalla liittynyt asunnon vuokraamiseen. Tirehtööri naureskeli, että välittäjä vaikutti kyllä todella oudolta tyypiltä...

Lopultakin kaikki referenssit olivat kasassa, joten voitiin sopia asunnon luovutuksen ajankohta. Wohnungübergabe, eli suomeksi ”asunnon luovutus” oli Sveitsissä omanlaisensa perverssi seremonia, jossa kierrettiin asunto suurin piirtein suurennuslasin kanssa ja syynättiin, että yhtään koloa tai naarmua ei löydy. Jos huomautettavaa löytyi, ne tuli kirjata ylös luovutusasiakirjoihin. Muussa tapauksessa kaikki viat ja puutteet olisivat uuden vuokralaisen kontolla. Myös kaikkien kodinkoneiden toimivuus tuli luovutuksen yhteydessä varmistaa.

Välittäjän ehdottama aika asunnon luovutusta varten ei sopinut minulle, koska minulla oli samaan aikaan tärkeä asiakastapaaminen. Välittäjä kuitenkin kiukutteli kuin pikkulapsi puhelimessa, joten en voinut muuta kuin hyväksyä hänen ehdottamansa luovutusajan. Hattu kourassa menin kertomaan asiasta pomolle, joka ei tietenkään ollut tyytyväinen, että joudun poistumaan iltapäivällä ennen kuin asiakastapaaminen ehti päättyä. Onneksi sentään työnantajan puolella oltiin joustavia enkä saanut kenkää heti kättelyssä asunnonmetsästyshässäkän ansiosta.

Saavuin paikalle asunnolle sen luovutusta varten, jossa välittäjä jo minua odottelikin. Tapasin tyypin ensimmäistä kertaa kasvotusten ja ihan yhtä epämiellyttävä tyyppi oli livenä kuin puhelimessakin. Itse asunnon luovutus sujui kivuttomasti, koska asunto oli juuri remontoitu, joten huomautettavaa ei juurikaan löytynyt. Välittäjä luovutti juhlallisesti asunnon avaimet ja palasin työpaikalle, jossa asiakastapaaminen oli jo päättynyt...

Asunnonmetsästyksen kansallisia erikoisuuksia

Tällä kerralla Suomifonduessa matkustetaan jälleen ajassa taaksepäin tammi-helmikuuhun vuonna 2009 ja kuumeiseen asunnonhakuprosessiin. Suurin osa sveitsiläisistä asuu vuokralla ja erityisesti Zürichin seutua vaivaa akuutti asuntopula. Sen saimme myös omakohtaisesti kokea.

Kun oleskeluluvat oli saatu kuntoon, alkoi siis raastava asunnonhaku, koska aikaa asunnon löytämiseen oli alle kaksi kuukautta. Olin bongannut väliaikaisasuntomme homegate.ch nettisivun kautta ja kyseisen sivuston karttahakua hyödyntäen aloitimme etsinnät. Molemmat tekivät hakuja ja lähettelimme toisillemme linkkejä potentiaalisista kohteista. Tavoitteena oli löytää hyväkuntoinen asunto, jossa olisi vähintään kolme huonetta, oma piha, terassi tai vähintäänkin tilava parveke. Mielellään sellaisella sijainnilla, että molemmilla olisi kohtuullisen sujuva työmatka. Omalta osaltani asunnon sijainnilla ei ollut niin suurta merkitystä, koska konsultin työpaikka on siellä, missä on asiakasyritys. Reissuja olisi luvassa ympäri saksankielistä Keski-Eurooppaa, joten suurempi merkitys oli asunnon sijainnilla suhteessa vaimoni työpaikkaan lähellä Zürichin keskustaa.

Aluksi valitsemamme lähestymistapa osoittautui vääräksi. Lähetimme kaikkiin kiinnostaviin kohteisiin netissä olleen asuntoilmoituksen kautta vuokranantajalle sähköpostia, koska kynnys soittamiseen oli aluksi todella korkea. Yleensä asunnot olivat jo menneet vuokralle jos/kun saimme vastauksen. Varsinkin Zürichin alueella asunnot menivät monesti vuokralle ennen kuin ehdin edes lähettää sähköpostia kohteeseen. Päätimme muuttaa strategiaa ja alkaa soittamaan vuokranantajille sekä laajentaa hakualuetta Zürichin kaupungin ulkopuolelle, sillä hieman kauempana kaupungista hinnat olisivat matalampia ja kysyntä kaiken järjen mukaan olisi vähemmän rajua kuin kaupungin muurien sisäpuolella.

Kaikkien hankaluuksien jälkeen saimme kuin saimmekin ensimmäisen asuntonäytön järjestymään Zürichiin. Asunto sijaitsi Zürichin länsipuolella Frankentalissa. Kyseessä oli pikkunätti kattohuoneisto, josta maisemat olivat kohdillaan. Saavuimme ajoissa asunnon edustalle puhelimessa sopimamme ajan puitteissa.

Odottelimme talon edessä kunnes paikalle saapui vanhalla pikkuautolla ukkeli, joka esitteli itsensä asunnon omistajaksi. Ennakkoluulokorjattu ensivaikutelma ukosta oli pihi nipottajatyyppi. Kävelimme portaat ylimpään kerrokseen kapeaa portaikkoa pitkin. Pettymykseksemme huomasimme, että talossa ei ole hissiä. Asunto sijaitsi neljännessä kerroksessa ja ilman hissiä jo pelkästään arkipäiväinen liikkuminen tulisi olemaan todella urheilullista. Lisäksi portaikko oli niin kapea, että siitä tuskin saisi kannettua mitään kahvikuppia isompaa seiniä kolhimatta.

Asunto itse oli todella viihtyisä ja suomalaispitoisesta kirjahyllyn sisällöstä sekä asunnossa ylivallalla olleista Iittalan sekä Marimekon tutuista tuotteista päättelimme nokkelasti, että asunnon nykyisten vuokralaisten täytyy olla suomalaisia. Tiedustelimme asiaa ukolta, joka myönsi asian olevan juuri näin. Kehui heidän olleen todella hyviä vuokralaisia. Tästä päättelimme, että asunto olisi meidän, jos sen vaan halusimme, kiitos hyvämaineisten maanmiestemme ja –naistemme, keitä he sitten ikinä olivatkaan.

Olimme saapuneet asuntoon kengät jalassa, sillä maan tapana tuntui olevan lompsia sisälle asuntoihin riisumatta kenkiä. Perässämme tullut turkkilaisporukka sen sijaan komennettiin vuokraisännän toimesta riisumaan kenkänsä. Mielenkiintoista, että kebabstanilaisia kohdeltiin huomattavasti töykeämmin kuin suomalaisia...

Asunto miellytti meitä kyllä suuresti, mutta hissin puuttuminen ja muuton erittäin hankalaksi tekevä kapea portaikko olivat niin isoja miinuksia, suolaisen vuokran lisäksi, että päätimme jatkaa etsimistä. Kroisos Pennonen saisi siis etsiä toisen pariskunnan nyhdettäväkseen.

Välissä ehdimme tekemään viikonloppureissuja vuorille, koska asuntonäytöt olivat lähes poikkeuksetta arki-iltoina ja viikonloput jäivät asunnonmetsästyksen suhteen vapaiksi. Molempien äidit tulivat käymään Zürichissä helmikuussa, joten käytimme anoppeja viikonloppureissulla Interlakenissa ja Wengenissä, parin tunnin ajomatkan päässä Zürichistä:

Viikonloppureissun jälkeen asunnon haku jatkui kiihtyvällä tahdilla työn ohessa... Eräänä arki-iltana olimme sopineet asunnon näytön Rüschlikoniin, joka sijaitsi Zürichin lähistöllä. Olin saanut asunnon vuokranantajalta-naiselta tekstiviestin juuri ennen näyttöä, jossa hän kirjoitti saksaksi ”ich muss die Besichtigung leider stornieren”. Sanakirjaa ei ollut mukana, joten ajoimme paikalle, mutta ketään siellä ei ollut. Kävimme asunnon ovellakin kuupoilemassa, mutta vaikutti hiljaiselta.

Päätin soittaa naiselle ja kysyä, missä hän kuppasi, koska olin tarpeeksi kiireinen jo töidenkin takia. Nainen vastasi puhelimeen ja kertoi lähettäneensä minulle tekstiviestin, jossa kertoi näytön peruuntuneen viime hetkellä, sillä hän oli jo ehtinyt vuokrata asunnon! Nice! Otsasuonet poikki napsahdellen ei auttanut kuin hyväksyä tosiasiat ja palata aloitusruutuun.

Asunnonhaun lomassa ehdin sentään käydä työreissulla Saksan Kölnissä, mutta haku jatkui edelleen. Olin löytänyt pari muutakin hyvää kohdetta, joista yksi oli Bächissä Zürichjärven rannalla, Schwyzin veroedullisessa kantonissa. Isona plussana oli parveke, joka antoi suoraan Zürichjärveä kohti ja rantaan oli matkaa ehkä kymmenen metriä. Maisemat tulisivat olemaan siltä parvekkeelta todella upeat. Vuokra oli autotallin kanssa piirun verran yli 3000 frangia. Täytin kaksisivuisen asuntohakemuksen ja pari päivää myöhemmin postissa saapui vuokrasopimus. Täytin vuokrasopimuksen, mutta perusteellisen keskustelun jälkeen päätimme jättää lähettämättä sitä, koska vaimon työmatka olisi kuitenkin turhan pitkä ja vuokrakin oli budjettiimme turhan iso. 

Kölnin tuomiokirkko. Saksa.

Seuraavaksi olin yhteydessä myös Affoltern am Albisin, Zürichin kantonissa, keskustassa tilavaa kaksikerroksista asuntoa vuokraavaan henkilöön, jossa vuokralainen itse oli etsimässä seuraavaa vuokralaista. Sveitsin vuokra-asuntomarkkinat toimivat siten, että vuodessa voi vaihtaa asuntoa kolme kertaa ilman seuraamuksia. Viralliset asunnonvaihtokuukaudet olivat huhtikuu, heinäkuu ja syyskuu, mikä tarkoitti sitä, että jos halusi irtisanoa asunnon ilman, että joutui etsimään siihen itse uuden vuokralaisen, se tuli tehdä kolmea kuukautta aikaisemmin ennen virallista asunnonvaihtokuukautta. Esimerkiksi, jos halusi muuttaa asunnosta ulos syyskuun lopussa ja jättää uuden vuokralaisen etsinnän vuokranantajan huoleksi, tuli asunto irtisanoa kesäkuun lopussa. Affoltern am Albisin asuntoa vuokraava pariskunta oli irtisanonut asuntonsa väärään aikaan ja näin ollen joutuivat etsimään vuokralaista, joka muuttaisi asuntoon maaliskuun alusta. Muussa tapauksessa he joutuisivat maksamaan myös maaliskuun vuokran. Praktisch...

Ajoin eräänä arki-iltana suoraan työpaikalta Rapperswilistä Affoltern am Albisiin. Matka oli mutkainen ja mäkinen, sillä reitti meni Albis-vuoren ylitse. Ajattelin matkalla, että jo pelkästään työmatka konttorille vaatisi vähintään juhakankkusmaisia taitoja, sen verran hurjalta reitti kapealla ja mutkaisella tiellä vaikutti. Ensin mentiin viisi kilometriä ylämäkeen ja sen verran toinen mokoma jarrulevyt kirskuen alaspäin.

Itse Affoltern am Albisin kylä vaikutti viihtyisältä. Asunto sijaitsi kylän keskustassa kohtuullisen uuden näköisessä talossa. Soitin ovikelloa ja ajelin hissillä ylimpään kerrokseen. Asunto oli todella tilava ja viihtyisä ja olin välittömästi vakuuttunut. Silloin en osannut asiaa tarkemmin ajatella, mutta myöhemmin tajusin, että vieressä sijaitseva kirkontorni olisi ollut ISO miinus, sillä sveitsiläisten himo soittaa kirkonkelloja oli kyltymätön.

Jos olisin saanut päättää asian yksin, olisin varmasti vuokrannut asunnon sen kummemmin miettimättä. Vaimoni halusi kuitenkin nähdä asunnon ulkopuolelta viikonloppuna ennen kuin tekisimme päätöksiä. Sisään emme päässeet, sillä en ollut sopinut uutta näyttöaikaa silloisen vuokralaisen kanssa. 

Meren läheisyydessä koko ikänsä asunut vaimoni halusi välttämättä lähelleen vettä. Esittelin ylpeänä kylän läpi virtaavan puron, mutta se ei riittänyt, vaan lähistöllä tulisi olla vähintään järvi. Sveitsissä kun meriä ei ole, vaimoni joutuisi tyytymään pelkkään järveen. Näin ollen kylän läpi soliseva puro ei riittänyt täyttämään vedellisiä vaatimuksia. Jouduin siis ilmoittamaan vuokranantajalle, ettemme asuntoa valitettavasti voi vuokrata, vaikka olinkin jo osoittanut olevamme kiinnostunut sen vuokraamisesta.

Vaimo oli käynyt yksin Zürichissä yhdellä asuntonäytöllä, jonka oli sopinut, koska se sijaitsi kohtuullisen lähellä hänen työpaikkaansa, mutta näytöllä oli ollut enemmän porukkaa kuin Kallion leipäjonossa ja asunto itse karmea elementtibunkkeri. Haku siis jatkui, mutta aika alkoi käydä vähiin, sillä meidän tulisi olla pihalla alivuokralaiskämpästä helmikuun loppuun mennessä...

Sveitsin puolustusministeri: "Vaimoni on kodinkone."

Ennenkuin jatkan kronologisesti etenevää tarinaa viiden vuoden takaisista kokemuksista Sveitsiin saapumisen ensikuukausilta, on tarpeellista ottaa kantaa sveitsiläismediassa viime aikoina velloneeseen, kirjoittajassa myötähäpeää aiheuttaneeseen, kohuun, jonka Sveitsin entinen liittopresidentti Ueli Maurer kivikautisella möläytyksellään sai aikaan.

Nykyinen Sveitsin puolustusministeri Maurer herätti taannoin vellontaa toteamalla että hänen kotonaan ainoa yli 30 vuotta vanha kodinkone on hänen vaimonsa. Asiasta uutisoi Suomessa mm. Kauppalehti. Kyllähän tuollainen läppä äijien saunaillassa saattaa aiheuttaa hörähtelyä, mutta se ei sellaisenaan sovi ministeritasoiseen suuhun julkisesti esitettynä. Puolustusministeri itse kuittasi asian huumorina. Sveitsiläistä päivänpolitiikkaa jo useamman vuoden seuranneena en heiton vilpittömään humoristisuuteen usko. Oma tulkintani on, että herra ministeri päästi vahingossa suustaan klassisen freudilaisen lipsahduksen ja paljasti samalla, mitä naisten paikasta yhteiskunnassa todellisuudessa ajattelee.

Herra Maurer on siis Sveitsin entinen liittopresidentti ja nykyinen puolustusministeri, joka edustaa populismilla ratsastavaa Sveitsin kansanpuoluetta (SVP, saks. Schweizerische Volkspartei). Samainen SVP on kannatukseltaan Sveitsin suurin puolue. Haettaessa vertailukohtia Suomeen, SVP yhdistelee perussuomalaisten äärioikeistolaista maahanmuuttopolitiikkaa ja keskustalaisuutta läheltä liippaavaa, joskin protektionistista ja äärimmäisen EU-vastaista talouspolitiikkaa, jossa maaseutu ja kotimaisuus ovat keskiössä. Puolue on kuuluisa avoimen rasistisista maahanmuuton vastaisista kampanjoistaan ja saksalaisvastaisesta retoriikastaan. 

SVP:n  kannanotto Itä-Euroopan EU-maiden työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen.

SVP:n minareettikieltokampanja ennen kansanäänestystä asian tiimoilta.

Rikollisten ulkomaalaisten karkoitusaloite. Kuva: www.ausschaffungsinitiative.ch

Tämä menneeseen aikaan jämähtänyt maaseudun puolue on tehnyt kaikkensa, jotta kotiäitien työllistyminen kodin ulkopuolelle olisi mahdollisimman vaikeaa. Puolue vastustaa henkeen ja vereen kaikkia uudistuksia, jotka liittyvät palkkatyön ja äitiyden yhdistämiseen. Listaankin ohessa muutamia esimerkkejä, missä Sveitsi on jämähtänyt agraaritalouden aikaiseen maailmaan, etunenässään siis SVP:

1. Kolmen kuukauden äitiysloma 

Jos pienen lapsen äiti ei palaa työhönsä kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen, työnantajalla on oikeus irtisanoa työsopimus. Yleensä näin tapahtuukin. Joissakin tapauksissa työnantaja saattaa olla niin reilu, että äitiyslomaa voidaan jatkaa kolmella kuukaudella, tosin palkka maksetaan vain sen ensimmäisen kolmen kuukauden ajalta. Lyhyt äitiysloma pakottaa monet äidit jäämään vauvansa kanssa kotiin ja SVP kiittää. Suomalainen äitiysloma tuntuu täällä lähinnä utopistiselta luksukselta.

2. Päivähoito maksaa pienen omaisuuden

Suomessa valtio maksaa päivähoidosta leijonanosan. Esim. pääkaupunkiseudulla subventoimaton päivähoidon todellinen kustannus on lähemmäs 1500 euroa kuukaudessa, kun taas omavastuu jää maksimissaan 300 euroon per lapsi. Sveitsissä kuukausikustannus on oikeasti subventoimaton, koska valtio ei tue päivähoitoa kuin alimpien palkkaluokkien osalta. Yhden lapsen päivähoito maksaa alkaen noin 2000 euroa kuussa, joka keskituloisenkin on lyhentämättömänä pulitetteva, mikäli haluaa lapsensa päivähoitoon viedä. Toki Sveitsin tuloverotus on huomattavasti kevyempää kuin Suomessa, mutta silti monessa perheessä punnitaan tarkkaan, onko äidin paluu työelämään järkevää ja taloudellisesti kannattavaa. Mikäli perheessä on useampi lapsi, saa palkka olla jo kohtuullisen korkea, että työhön paluulle on taloudellisia perusteita. Kirsikkana kakun päällä on päivähoitopaikkojen rajallisuus. Pahimmillaan päivähoitopaikkaa voi joutua jonottamaan yli vuoden.

Toki Sveitsissä naisten osa-aikaisuus (2-3 työpäivää/viikko) on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa, mutta päivähoidon kustannustaso on siitäkin huolimatta monille perheille haasteellinen. Ironista tässä on tosin se, että SVP sahaa omaa oksaansa vastustamalla kotiäitien paluuta työelämään, koska useat koulutetut sveitsiläisnaiset jäävät kotiin ja työvoimapulaa pitää paikata ulkomaisella, useimmiten saksalaisella, työvoimalla.

SVP:n aloite kotiäitiyden verovähennysoikeuden puolesta. Kuva: www.svp.ch

3. Ei kouluruokailua pakollisessa esikoulussa.

Sveitsissä lapset aloittavat pakollisen esikoulun joko 4- tai 5-vuotiaana kunnasta ja syntymäkuukaudesta riippuen. Esikoulua on 4-5 päivänä viikossa, jälleen kunnasta riippuen, eikä niissä järjestetä ruokailua, vaan pikkunassikat tulevat kotiin lounaalle, jossa on siis jomman kumman vanhemmista oltava paikalla kokkaamassa. Vaihtoehtoisesti kokkauksen ja lastenvahdin virkaa hoitaa au pair tai nanny, joita Sveitsissä juuri näistä syistä johtuen on todella paljon. Sveitsiläiset käyttävät useimmiten isovanhempia lastenvahteina, mutta meillä vierastyöläisillä ei sitä vaihtoehtoa valittettavasti reilun 2000 kilometrin välimatkan takia ole repertuaarissamme, vaikka se lasten kannalta ideaalinen olisikin. 

Mielenkiintoinen esikouluun liittyvä yksityiskohta on, että esikoulusta ei voi olla pois kuin kahtena "jokeripäivänä" vuodessa, jotka on pitänyt sopia opettajan kanssa etukäteen - kirjallisena. Luvaton poissaolo on oikeasti poliisiasia ja vanhemmat joutuvat maksamaan sakkoja, mikäli nassikka on ollut luvatta pois eskarista. Sama sääntö pätee myös peruskoulun osalta.

4. Ei kouluruokailua peruskoulussa.

Peruskoulussakaan ei ole kouluruokailua Suomen tapaan. Ala-asteikäiset tulevat parin tunnin mittaisen lounastauon ajaksi kotiin syömään, jossa siis on isin, äidin, isovanhemman, au pairin tai nannyn oltava paikalla huolehtimassa ruokailusta. Joissakin harvoissa kouluissa lounas on mahdollinen, mutta se maksaa maltaita. Mielenkiinnolla odotan, nähdäänkö Sveitsissä yleistä kouluruokailua ennen vuotta 2020. Veikkaan, että tämä laiva kääntyy senkin asian suhteen liian hitaasti.

Sveitsissä on käyty keskusteluja esim. päivähoidon subvention ulottamisesta koskemaan kaikkia sekä kouluruokailun yleistämisestä. Vaikka sveitsiläisessä kulttuurissa äidin paikka yleisen mielipiteen mukaan on kotona, kärkkäimmin äitiyden ja työelämän yhdistämiseen liittyviä uudistuksia vastaan on ollut nimenomaan SVP, joka haluaa pitää kodinkoneensa jatkossakin nyrkin ja hellan välissä. Sveitsillä siis vielä riittää tasa-arvoasioiden suhteen tekemistä. 

Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että puolustusministerin vaimo on nyt Sveitsin kuuluisin kodinkone.

Virastoralli ja ensitörmäys virkavallan kanssa

Reilun viiden vuoden takaisten asioiden kaivelu jatkuu. Tällä kerralla palataan ensimmäisen viikon aikana tapahtuneiden byrokraattisväritteisten kokemusten pariin.

Ensimmäisenä työpäivänä kuulin, että seuraavaksi meidän olisi hankittava oleskeluluvat (Aufenthaltsbewilligung) pikimmiten. Lisäksi pakollisen sairauskuluvakuutuksen hankkiminen oli akuuteimpien asioiden listalla. Vaimoni ei onneksi tarvinnut sairauskuluvakuutusta hankkia, sillä hän kuului Suomen sosiaaliturvan piiriin komennustyöntekijänä. Itse sellaisen joutuisin kuitenkin etsimään.

Olimme saaneet työpaikaltani vääräksi osoittautunutta tietoa, jonka mukaan ulkomaalaisten oleskeluluvat myöntäisi maahanmuuttovirasto. Näin ollen lähdimme heti tiistaiaamuna navin ohjaamana kohti Zürichin maahanmuuttovirastoa. Aamuruuhkassa oli vaikea sompailla täysin vieraan kaupungin kaduilla ja parkkipaikankaan löytyminen ei ollut helppoa. Joka tapauksessa maahanmuuttovirasto löytyi ja päästyämme sisään ihmettelimme kirjavaa asiakaskuntaa. Kaikki jonossa seisoskelevat ihmiset olivat joko päiväntasaajan lämpimämmältä puolen tai vähintäänkin läntisen Euroopan ulkopuolelta.

Aikamme jonotettuamme, pääsimme tiskille, jossa virkailija selvitti meille, että olemme väärässä paikassa. Koska olimme EU-kansalaisia, meidän tuli anoa oleskelulupa ”Kreisbürosta” (suom. Kaupunginosatoimisto), ei maahanmuuttovirastosta. Virkailija selvitti meille, että Kreisbüro oli jokaisessa kaupunginosassa, ja koska osoitteemme sijaitsi Wiedikonin kaupunginosassa, saisimme mennä Kreisbüro numero kolmeen.

Saimme virkailijalta osoitteen ja syötimme sen navigaattoriin. Muutaman kilometrin ajon jälkeen pääsimme perille. Kreisbürossa meitä odotti ystävällinen virkailijamummeli, joka kertoi kaiken olevan kunnossa ja saisimme väliaikaiset oleskeluluvat mukaamme heti. Viralliset viisi vuotta voimassa olevat B-luvat tulisivat myöhemmin postitse. Ainoa puute oli passikuva, jota vaimolla ei ollut mukana, vaan jouduimme sen vielä erikseen hakemaan kotoamme.

Viiden vuoden oleskelulupa.

Kun valokuva oli saatu haettua, palasimme autolla takaisin Kreisbüroa kohti naviin luottaen. Kuinka ollakaan, Kreisbüron kulmalla navi käski meitä kääntymään oikealle ja liian myöhään huomasin, että katu on yksisuuntainen ja ajelin sitä sitten autoja väistellen vastavirtaan. Onneksi pääsimme puikkaamaan suoraan Kreisbüron pihalle ennen kuin isompia vahinkoja ehti tapahtua. Hyvä tuurini ei pettänyt taaskaan, sillä samaisen Kreisbüron alakerrassa oli Wiedikonin poliisiasema ja kadun toisella puolella oli lauma poliiseja jalkapatikassa kun ajoimme yksisuuntaista väärään suuntaan suoraan poliisien syliin.

Sain auton pysäköityä talon etupihalle ja vaimo lähti kipittämään kohti toimistoa valokuva mukanaan. Itse istuin autossamme, jonka olin jättänyt tyhjäkäynnille. Poliisit lähestyivät autoani ja koputtivat ikkunaan. Astuin ulos autosta ja poliisi toivotti minulle sveitsiläisittäin hyvää päivää, eli ”Grüezi!” Kovasti poliisi posmelsi ja korahteli, mutten tajunnut sanaakaan. Kysyin poliisilta, josko hän puhuu englantia. Sveitsiläiseen, vaatimattomaan tyyliin, hän vastasi puhuvansa hieman englantia. Sveitsissä "hieman" yleensä tarkoitti todella sujuvaa englantia...

Jepari alkoi selittämään minulle sujuvalla englannillaan nähneensä minun ajaneen yksisuuntaista väärään suuntaan. Lisäksi rikoin parhaillani lakia, sillä autoni oli tyhjäkäynnillä, joten poliisi pyysi minua sammuttamaan sen. Tein työtä käskettyä ja pahoittelin virhettäni ja kerroin navin ohjanneen minut väärään suuntaan. Poliisi kysyi, olinko lukenut navin käyttöohjeista, että viime kädessä vastuu on autoilijan, jos navi ohjaa väärään suuntaan.

En tietenkään ollut lukenut lakitekstejä käyttöohjeesta. Lukeeko niitä joku oikeasti tekstin kirjoittaneiden lakimiesten lisäksi? Pahoittelin poliisille aiheuttamaani hämminkiä. Kerroin meidän muuttaneen maahan edellisellä viikolla ja syystäkin olimme kuutamolla. Näkihän sen jo auton suomalaisista vientikilvistä että emme ole paikallisia. Hetken jo ajattelin, että sakot napsahtaa kouraan ennen kuin olemme ehtineet saada edes oleskelulupia...

Silloin vielä uudenkarhea verottomasti Suomesta tuotu muuttoauto ja liikennerikkomuksessa käytetty rikosväline.

Ihme ja kumma, mutta zürichiläiskytät ymmärsivät järkipuhetta ja päästivät minut pinteestä suullisella varoituksella. Vaimokin saapui samaan aikaan ulos Kreisbürosta ja lähdimme ajelemaan kohti kotia. Vaimon työt eivät olleet vielä alkaneet, joten vein hänet kotiin ja jatkoin itse työpaikalle...

Kaiken kaikkiaan pakolliset luvat järjestyivät todella sujuvasti ja ilman isompia ongelmia. Kaduilla törttöily meni ihan omaan piikkiin, mutta ensikokemus myös virkavallan inhimillisestä suhtautumisesta lievään liikennerikkomukseen oli positiivinen.

Uudet huudit

"Lomakohteeseen" tutustuminen aloitettiin välittömästi ensimmäisen Zürichissä nukutun yön jälkeen. Ensimmäisenä aamuna verhot avattuamme meitä odotti erikoinen näky. Lettipulisonkiset partasuut patalaput päässään kumartelivat tauotta vastapäisen talon ikkunassa. Emme sentään näin juhlallista vastaanottoa olleet odottaneet, mutta nopea googlettelu paljasti mistä oli kysymys. Asuntoa etsiessämme emme tietenkään olleet tienneet, että Zürichin Wiedikonin kaupunginosa on kuuluisa lukuisista ortodoksijuutalaisistaan. Sekin tieto alkoi selviämään tämän näyn myötä. Pääsimme ikään kuin bonuksena ihailemaan kaduilla vaeltelevia, ortodoksijuutalaisille ominaisia, massiivisia karvahattuja, sekä 1800-luvulle jämähtänyttä pukeutumistyyliä lierihattuineen.

Yksi uusista naapureista.

Koska kaupunki oli viikonloppuna sumun ja pilvien peitossa, päätimme lähteä käymään vuoristossa. Suunnaksi otimme alle tunnin ajomatkan päässä sijaitsevan Flumserbergin, jonka Google tiesi olevan Zürichin "puolivirallinen" lähirinne.

Kun Zürich ui sumussa, ylempänä vuorilla yleensä paistaa aurinko. Paikalliset kutsuvat sumua nimellä Nebelmeer (suom. sumumeri) ja mereltähän se sumu ylhäältä päin katsottuna aika pitkälle näyttääkin.  Sumumeri aiheuttaa sveitsiläisten keskuudessa jopa kaamosmasennusta, koska aurinko ei pääse pitkiin aikoihin sumun läpi. No joo, kannattaisi sveitsiläisreppanoiden käydä tsekkaamassa pohjoisen Suomen auringonvalon määrä tammikuussa ja alkaa sitten kaamosmasennuksesta itkemään. Sveitsissä sentään voi ajaa vuorille aurinkoon, mutta kotikulmilla Pohjois-Suomessa ei sekään ole mahdollista, vaan mustassa säkissä on kärvisteltävä koko marraskuun ja helmikuun välinen yö. Alla oleva kuva on otettu Flumserbergiltä Zürichin sumumeren suuntaan.

Das Nebelmeer. Flumserberg.

Samassa paikassa tultiin käymään viikkoa myöhemmin, mutta eivät säät suosineet laskettelurinteissä samaan malliin, vaan aurinko pysyi pilvessä koko päivän. Huippukuntoisista Flumserbergin rinteistä huolimatta laskettelu oli pitkän tauon jälkeen melkoisen koukkupolvista touhua.

Lasketteluhommissa. Flumserberg.

Nälkähän se laskettelurinteessä tulee, joten oli aika saada murua rinnan alle. Sveitsiläiset kansallisruoat tulisivat ennen pitkää liiankin tutuiksi kaikessa suolaisuudessaan, mutta tulokkaalle maistui bratwursti sipulikastikkeella ja röstiperunoilla oikeinkin hyvin. 

Paluumatkalla Flumserbergistä pysähdyimme Weesenissä, joka on pieni kylä kauniin Walenseen (suom. Valasjärvi) rannalla. Järvessä tuskin koskaan valaita on ollut, mutta nimi on joka tapauksessa mahtipontinen. 



Kun huudit oli tulleet tutuiksi, sveitsiläinen arki alkoi virastorallilla, sillä oleskeluluvat ja muut lippulaput piti laittaa kuntoon. Siitä lisää seuraavassa...

Ensimmäisen Zürich-illan kulinaarisia ja kielellisiä havaintoja

Kun olimme saapuneet perille Zürichiin ja romppeet oli perjantai-illan kunniaksi saatu roudattua autosta alivuokralaiskämppään, uskaltauduimme ulos asunnosta etsimään ruokaa. Muutaman sadan metrin päästä Bederstrasselta löytyi turkkilaisvetoinen pizzapaikka Allegrotto, josta tilasimme kinkku-ananas-lätyt kotipakettiin. 

Pölykapseleita odotellessamme havainnoin pizzerian hyllyillä notkuvat viinapullot, joita olisi saanut ostaa mukaan pizzan kyytipojaksi. Ei tietoakaan kukkahattualkoholipolitiikasta tässäkään maassa. Vaikka viinaa siis tämän perusteella saisi joka paikasta, lyhyen skannauksen perusteella kaduilla ei näkynyt yhtään sammunutta känniläistä Helsingin Kallion "Raatteentien" eli "Hesarin" tyyliin. Jätin houkuttelevasta tarjouksesta (kotipakettihinta reilut 20 euroa) huolimatta viskipullon ostamatta ja palasimme asunnolle pizzalaatikot kainalossa. 

Olimme molemmat saaneet joululahjaksi vanhemmiltani villasukat, joihin oli kirjailtu Sveitsin lippu. Nehän tietysti vedettiin heti ensimmäisenä jalkaan kun sohva oli vallattu. Tyytyväisenä mussutimme villasukat jaloissa älyttömän hyviä pizzoja, joissa oli sopivan ohkainen pohja eikä täytteiden suhteen oltu liioiteltu samaan tyyliin kuin kotimaisturkkilaisissa kinkkupiiraissa on tapana. Lätty oli lähempänä Kotipizzan tuotoksia, mutta hivenen maukkaampi. 

Lippusukat.

Pizzoja popsiessamme katselimme televisiota, josta kanavasurffailun jälkeen löytyi paikalliskanava Züri TV. Molemmilla meinasi pizza mennä väärään kurkkuun kun leuat loksahtivat lattiaan kuunnellessamme kanavalta tulevaa puheensorinaa... 

Olin kuvitellut osaavani saksaa, mutten tajunnut sanaakaan, mitä paikallisuutisten lukija puhui. Kuulin vain hetkellä millä hyvänsä kurkkumätään kuolemassa olevan ihmisen etäisesti saksaa muistuttavaa, voimakkailla korahduksilla ryyditettyä mongerrusta. Korahtelu peitti kaiken sanoman alleen... Ei helvata, puhutaanko täällä oikeasti tuollaista kieltä! Erotin sanoja, kuten guet, öppis ja uuf wiiderluege. Guet oli tietysti "gut" mutta myöhemmin selvisi, että öppis tarkoittaa "jotakin" (saks. etwas) ja uuf wiiderluege oli tietysti Auf Wiedersehen (näkemiin). Obig oli luonnollisesti Abend, eli ilta. Uutislähetyksestä ei juurikaan muuta jäänyt taskun pohjalle.

Olimme keväällä 2007 käyneet Sveitsin Zermattissa laskettelemassa ja yöpyneet paluumatkalla yhden yön myös Zürichissä, mutta emme tuolloin olleet kiinnittäneet paikalliseen puheenparteen mitään huomiota, koska olimme kommunikoineet lähtökohtaisesti englanniksi. Samoin syyskuisen haastattelureissun aikana en ollut rekisteröinyt paikallisten korahtelua, koska haastattelutkin oli vedetty lontooksi. Tietoisuus paikallisesta puheenparresta tuli täysin puun takaa, koska en ollut kuvitellut, että sveitsinsaksa eroaa niin paljon Saksassa puhutusta kirjakielestä. Heti ensi hetkistä alkaen olin varma, että sveitsiläinen junttisaksa tulisi kohottamaan verenpainetta ja saisi otsasuonet pinkeiksi vielä useaan otteeseen...

Willkommen in Zürich

Huomattavasti edellisyötä paremmin nukutun yön jälkeen, heräsimme tammikuun 2. päivän aamuna pirteinä. Hotelli tarjosi maittavan aamupalan, jonka jälkeen lähdimme takaisin tien päälle suuntana Sveitsin tulli Baselissa. Sveitsin rajalle olisi matkaa vielä 880 kilometriä ja siitä 84 kilometrin loppukiri Zürichiin. 

Autobaanaa päästiin paahtamaan pilvisessä kelissä eikä ruuhkia isommin ollut, sillä matka Saksan halki sujui kohtuullisen jouhevasti. Ainoastaan jossakin Frankfurtin eteläpuolella oli isompaa ruuhkantynkää, koska ilmassa leijaili muutamia lumihiutaleita ja saksalaisautoijoilla ei valitettavasti ole etunaan pohjoissuomalaista talviautoilutaustaa...

Die Autobahn. Deutschland.

Selvisimme alkuillasta Baselin tulliin, jossa meille kerrottiin, että auto on tullattava virka-ajalla klo 16 mennessä. Meillä oli tuuria matkassa, koska reilun oloinen tullivirkailija oli kuitenkin valmis tekemään poikkeuksen. Koska olimme jo ennakkoon täyttäneet Sveitsin tullipaperit Suomessa, jotka olin tulostanut netistä, homma hoitui sujuvasti ilman ongelmia. Asiakaspalvelun taso Sveitsin tullissa ei missään määrin sopinut mielikuvaan, jonka olin kuulemieni kauhutarinoiden ansiosta muodostanut. Päinvastoin. Merkkiäkään 30- ja 40-luvun Saksaan viittaavasta toiminnasta en havainnut. Vaikka ensikokemus Sveitsin rajalla oli kaikin puolin positiivinen, eivät tullivirkailijat sentään tervetulotoivotuksia alkaneet esittämään. Saimme vaadittavat dokumentit yllättävän sukkelasti kasaan ja leimat papereihin, jonka jälkeen lähdimme ajamaan viimeistä erikoiskoetta kohti Zürichiä.

Viimeiset kymmenet kilometrit tuntuivat järjettömän pitkiltä. Lisäksi Baselin ja Zürichin välillä olevat tunnelit tuntuivat ahtailta ja tulokkaasta ahdistavilta. Samaiset tunnelit tulisivat seuraavan parin vuoden aikana äärimmäisen tutuiksi, mutta onneksi en tiennyt sitä vielä silloin... Olimme laittaneet Saksassa löytyneen navin tulille ja syöttäneet siihen määränpäämme Edenstrassen Zürichin Wiedikonin kaupunginosassa.

Olin löytänyt meille kahden ensimmäisen kuukauden ajaksi kalustetun asunnon sveitsiläisen asuntosivuston kautta. Olin ollut yhteydessä asuntoa vuokraavaan sveitsiläiseen, joka oli asunnossa itsekin vuokralaisena kuubalaisen vaimonsa kanssa. He olivat lähdössä muutaman kuukauden mittaiselle Etelä-Amerikan kiertueelle ja halusivat vuokrata asuntonsa matkan ajaksi. 

Olimme hoitaneet vuokrasopimuksen sähköpostitse ja olleet yhteydessä sen lisäksi puhelimitse. Sveitsiläisheebo oli luottanut meihin niin paljon, että oli postittanut asuntonsa vara-avaimen meille kirjattuna kirjeenä Helsinkiin, jota emme sentään olleet lähtötohinassa unohtaneet Suomeen. Joka tapuksessa, tällä kyseenalaisella peliliikkeellä downgreidasimme statuksemme kertarykäisyllä töölöläisistä asunnonomistajista zürichiläisiksi alivuokralaisiksi.

Saavuimme lopulta korttelien läpi puikkelehtien Edenstrasselle ja avainkin sopi talon ulko-oveen. Mielenkiintoista olisi ollut, jos avain ei olisi oveen istunut. Aloimme purkamaan autolastia rappukäytävään ja tunnin kestäneen urakoinnin jälkeen kaikki tavarat olivat sisällä asunnossa. Autollekin löytyi vapaa parkkipaikka kadun varresta. Olimme perillä uudessa kotikaupungissa! Oli siis perjantai-ilta, 2. tammikuuta vuonna 2009. Työt alkaisivat heti viikonlopun jälkeen 5. tammikuuta. Ensin pitäisi kuitenkin tutustua "lomakohteeseen..."

Zürich by night.

Roadtip Suomesta Sveitsiin

Ultrassa koetun järkytyksen ja muuttohässäkän jälkeen selvisimme Naantaliin vuoden 2008 viimeisen päivän iltana, jossa marssin ensimmäiseksi Tulliin. Tullimiehet olivat rennoissa tunnelmissa ja löivät sisätiloissa leimat papereihin edes vilkaisemattakaan muuttoautoamme, joka seisoi pysäköitynä rakennuksen ulkopuolella.

Odottelimme ulkona laivaan pääsemistä ja lopulta porttien avauduttua, ajoimme ramppia pitkin autolautan uumeniin. Matkalipun hintaan kuului myös buffet-illallinen, jota menimme ravintolaan mussuttamaan. Tarjolla oli tuhdit sapuskat, sillä kohderyhmä koostui pääasiassa roikkumahaisista rekkamiehistä. Rekkamiesten ja meidän lisäksi ravintolassa oli ämppäämässä yksi romaniperhe. Ruokaa näytti kuluvan kottikärryllinen per rekkamies, eli rekkamiehen ateria on todellakin nimensä veroinen. Miten ihmeessä ammatti, jossa on äärimmäisen pieni energiankulutus, vaatii ultramaratoonarin hiilaritankkausvaiheen ruokavalion? Niin kauan kuin rekkahommiin liittyy äijäkulttuuri ahmimisineen ja päivittäisine kardiovaskulaarisine itsemurhayrityksineen, maanteillä liikkuu jättikokoinen (terveys)aikapommi...

Laivan lipuessa yössä kohti Ruotsia, otimme ravintolassa tunnelmaan sopivan kitkerät lasilliset punaviiniä ja vetäydyimme hyttiimme nukkumaan, sillä lautta olisi Ruotsin Kapellskärissä ennen kukon laulua... Uni ei vain meinannut tulla silmään sitten millään.

Herätys oli vuoden 2009 ensimmäisen päivän aamuna, todella katkonaisesti nukutun yön jälkeen, viiden aikoihin. Söimme rekkamiesten kanssa aamupalaa ja onneksi ruokaa oli riittävästi, eikä se loppunut kesken heti kättelyssä, vaikka rekkamiehet latasivat keskikokoisen muurahaispesän korkuisia annoksia. 

Ulkona oli vielä pimeää ja luntakin sateli. Lähdimme ajelemaan kohti Tukholmaa ja siitä kohti Malmöa ilman navia, sillä olin pakkauspuuhien aikana onnistunut hukkaamaan uutukaisen navigaattorimme. Silmät olivat unijuoksuhiekkaa pullollaan ja jaksoin vain parin tunnin ajan kunnialla ratissa. Pariin ottesseen piti pysähtyä tien reunaan, koska aloitin omat pilkkikisat ratin takana. Liikenneturvallisuuden takaamiseksi urhea vaimoni päätti ottaa kuljettajan raskaan taakan kantaakseen, koska hän tunsi itsensä vähemmän väsyneeksi. Itse olin ihan sippi mutta supernainen vain painoi kaasua. Nuokuin melkein koko eteläisen Ruotsin läpi, mutta ehdin sentään nappaamaan oheisen kuvan.

Linnanrauniot Vätternin rantamaisemissa. Heja Sverige.

Saavuimme hiiiitaasti matelevien kilometrien jälkeen lopulta Öresundin sillan alkupäähän, jota pitkin posotimme Tanskaan. Köpis jäi taakse ja jatkoimme pysähtymättä matkaamme kohti Saksaa. Ison-Beltin sillalla ihailimme siltainsinöörien taidonnäytettä...

Ison-Beltin silta Tanskassa.

Hyvän matkaa ennen Saksan rajaa pysähdyimme tankkaamaan auton ja päätimme ostaa perinteisen tiekartan, koska navigaattorin olemassaolosta ei edelleenkään ollut mitään tietoa. Ajelimme auringon painuessa mailleen kohti Saksaa ja bongasimme tiekartasta kaupungin nimeltä Neumünster. 

Saavuimme muutamien suunnistuksellisten lisämutkien sävyttäessä matkaa Neumünsteriin ja ajelimme ympäri kaupunkia etsien majapaikkaa. Älypuhelinta ei tietenkään ollut kummallakaan käytössä, vaan majapaikka piti löytää perinteisellä tyylillä. Erään hotellin pihalla päivystäessämme ystävällinen nainen tuli kysymään, etsimmekö majapaikkaa, johon vastasin myöntävästi erittäin takkuisella saksallani. Tämä hotelli on valitettavasti täynnä, mutta keskustassa meillä on toinen hotelli, jossa on tilaa, saksalaisnainen vastasi.

Se sopi meille mainiosti ja nainen pyysi meitä seuraamaan hänen autoaan. Sen sijaan, että olisimme kadonneet ikuisiksi ajoiksi pohjoissaksalaisiin tunneliverkostoihin, hän ohjasi meidät pienen Hotelchen am Teich-nimisen hotellin pysäköintialueelle. Saimme huoneen ja valmistauduimme lähtemään ulos, koska meillä oli aivan hirveä nälkä. 

Löysimme lähistöltä ruokapaikan ja saimme murua rinnan alle. Kiertelimme jalkaisin myös viihtyisän pikkukaupungin kaduilla ennen paluuta hotellille. Ensimmäisen matkapäivän aikana olimme ajaneet 1143 kilometriä Kapellskäristä Neumünsteriin, joten pieni huili oli paikallaan. Olimme sentään vaihtaneet kuljettajaa Tanskassa, joten vaimoni ei sentään koko matkaa joutunut yksin ajamaan.

Sänkyyn kömmittyäni sain ajatuksen, minne ehkä olin piilottanut navigaattorin. Lähdin saman tien autolle, josta kaivoin vänkärin penkin takaa lentolaukun kaiken tavarapaljouden alta. Jostakin käsittämättömästä syystä olin pakannut navigaattorin juuri sinne, vaatteiden sekaan. Autossahan sillä ei tietenkään olisi ollut käyttöä... Olimme jo ehtineet harkita uuden navigaattorin ostamista, sillä tiesimme, että asuntomme löytyminen Zürichistä ilman navia olisi todella vaikeaa. Viimeinen etappi kohti Sveitsiä saattoi alkaa...

Surussa marinoidut jäähyväiset Suomelle

Muuttohässäkän keskellä marraskuussa 2008 meille oli selvinnyt, että meille olisi tulossa ensimmäinen lapsi, joka tulisi näin ollen syntymään Sveitsissä, koska olimme sinne vuodenvaihteessa muuttamassa. Muuttovalmistelujen ja tohinan keskelle olimme saaneet ensimmäisen ultrausajan Naistenklinikalta joulukuun 30. päivän aamuksi, jonka piti olla myös päivä, jona lähtisimme kohti lautalla Naantalista kohti Keski-Eurooppaa. Olimme luonnollisesti täynnä jännitystä ja intoa, sillä näkisimme ensimmäiset merkit lapsestamme!

Ultrauslaitteen käynnistyttyä ilmestyi kuva näyttöruudulle, jossa näkyi pikkuruinen olento, mutta sydänääniä ei alkanut kuulumaan. Kysyin kätilöltä, onko laitteessa äänet päällä. Kätilö pyöritteli ultraushärveliä vatsan päällä ja totesi vain, että ”nyt näyttää siltä, että sydänääniä ei kuulu." Kyyneleet alkoivat valua vaimoni silmistä ja itse olin kuin puulla päähän lyöty. Tähän emme ensikertalaisina tietenkään olleet osanneet varautua. Kun asia oli kätilön toimesta todettu, meidät dumpattiin kyyneleet silmissä käytävään odottelemaan jatkotutkimuksia.

Todella pitkän odotuksen jälkeen pääsimme jatkotutkimuksiin, mutta mikään ei sitä tosiasiaa muuksi muuttanut, että sikiö oli lopettanut kehittymisen kahdeksan viikon kohdalla. Lopullinen vahvistus tuntui todella pahalta. Asian käsittelyn teki entistä vaikeammaksi se, että meidän piti myös lähteä samana päivänä maasta, koska tulliin oli muuttoauton takia ilmoitettu lähtöpäiväksi juuri tuo samainen 30. joulukuuta. Onnistuin kuitenkin siirtämään tullin ja laivayhtiö Finnlinesin kanssa lähdön seuraavaksi päiväksi. Lääkärireissun jälkeen olo oli äärimmäisen tyhjä, mutta katastrofaaliseksi muuttunut, viime hetkeen asti venytetty pakkausurakka piti saattaa päätökseen.

Vietimme viimeisen suomiyön persoonallisessa asunnossamme, joka oli ollut myynnissä jo jonkin aikaa. Syksyllä Amerikoista alkanut finanssikriisi oli saanut ostajat takavarpailleen, sillä asuntojen myyntiajat olivat pidentyneet merkittävästi ja ihmiset olivat äärimmäisen varovaisia liikkeissään.

Jäähyväiset entiselle elämälle. Jäähyväiset Helsingille.

Vuoden 2008 viimeisen päivän aikana pakkasimme auton kattoa myöten täyteen. Kuin ihmeen kaupalla saimme loput välttämättömimmät tavarat mahtumaan autoomme. Koska matematiikka ei ole koskaan ollut meikäläisen paraatilaji, auton tilat ja tavaran määrä eivät ihan kohdanneet. Näin ollen asuntoon jäi vielä läjä laatikoita, jotka muuttofirma kävisi myöhemmin hakemassa. 

Lähdimme Helsingistä Kallion kautta, jossa kävimme hyvästelemässä ystävämme P:n, joka oli ollut tukenamme siihen astisen elämämme raskaimmilla hetkillä ja auttanut viime hetken pakkaushässäkän kanssa. Ilman hänen korvaamatonta apuaan auton pakkaamisesta ja asuntoon jääneiden muuttolaatikoiden logistiikan järjestämisestä ei olisi tullut yhtään mitään. 

Päästyämme tien päälle kohti Naantalia olo oli sekava, mutta jossakin määrin helpottunut. Auringon jo laskiessa tunnelman kruunasi radiossa hoilaava Lauri Tähkä Elonkerjuuorkestereineen. Tähkän sanat "sitäkö onni on, olla vaan onneton?” mursivat padot, sillä ne kuultuaan vaimoni purskahti itkuun. Myös kuljettajan silmäkulmassa kimalteli suolaiset pisarat. Suurimmaksi osaksi edellisenä päivänä koetusta surusta, mutta osittain myös helpotuksesta, koska viimeinkin matka kohti suurta seikkailua oli alkanut.

Helsinki, jossa olimme asuneet edelliset viisi vuotta, jäi taakse surkeissa tunnelmissa. Myös pohjoisen Suomen kotiseudun, ja erityisesti Kosto Cityn maisemia tulisi varmasti ikävä...

Kosto City.

Miksi Sveitsiin?

Ennen kuin tässä Suomifondue-blogissa pureudutaan nykypäivän käsillä oleviin kysymyksiin, on hyvä tietää mitä edellisen viiden vuoden aikana on tapahtunut. Miten tähän pisteeseen on tultu? Mikä on saanut V*tutuslistan lyhentymään? Tämänpäiväisessä tekstissä käydään lyhyesti läpi syyt ja sattumat, jotka saivat meidät lähtemään Sveitsiin.

Kesällä 2008 meillä oli asiat paremmin kuin hyvin. Olimme juuri juhlineet häitämme vaimon kotiseudulla Oulun kupeessa ja asuimme itse remontoimassamme kattohuoneistossa Mannerheimintien varrella Helsingin Töölössä. Työskentelin konsulttina Helsingissä ja vaimo reissasi ympäri maailmaa globaalisti toimivan suomalaisyrityksen leivissä. 

Silti en ollut tyytyväinen, koska halusin kokea muutakin kuin suomalaisen arjen, sen kaikissa harmaan eri sävyissä. Lisäksi olin alkanut tulla koko ajan kriittisemmäksi pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin erinomaisuuden suhteen. Olin varma, että on parempiakin keinoja rakentaa hyvinvointiyhteiskunta kuin keskiluokan kuiviin verottaminen ja kaikenlaisesta yrittämisestä byrokratiahelvetillä rankaiseminen. Myöskään vaimolla ei ollut lähtökohtaisesti mitään ulkomaille muuttamista vastaan. Tosin lista maista, joihin hän suostuisi muuttamaan, oli aika lyhyt...

Epärealistisin toivein olin laittanut keväällä 2008 oman cv:ni Monsteriin headhuntereiden löydettäväksi. Joku huntteri oli sen sitten sieltä luultavasti puolivahingossa esiin kaivanut, koska sain kesken kauneimman kesälomapäivän puhelun Lontoosta. 

- Mulle olisi sulle Sveitsissä töitä.

- Mikäpä ettei. Kerro lisää.

Mielikuvat Sveitsistä rajoittuivat lähinnä kelloihin, käkikelloihin, kellontarkasti kulkeviin juniin, maitosuklaaseen, Emmental-juustoon, alppeihin ja yli 10 kilometrin pituisiin laskettelurinteisiin. Sen verran tiesin myös että täällä työnteosta ei rangaista, vaan verotus on poikkeuksellisen kevyttä. Kun aloin asiaa tarkemmin miettiä, tajusin miten vähän kyseisestä maasta tiesinkään. Sveitsiläisestä yhteiskunnasta ei ollut matalan verotuksen lisäksi oikeastaan mitään käsitystä. Sveitsissä oli tullut pyörähdettyä tasan kerran, keväällä 2007, kun olimme käyneet hiihtolomalla Matterhornin kupeessa Zermattissa. Sen perusteella ei hirveästi vielä voinut muodostaa käsitystä suuntaan tai toiseen.

Matterhorn.

Haaveena oli ollut jo pitkään päästä kokeilemaan omaa katu-uskottavuutta ulkomailla ja koska saksaa oli tullut koulussa opiskeltua, uskalsin tarttua tilaisuuteen. Jos nyt pitäisi tehdä vastaava ratkaisu, tuskin uskaltaisin. Onneksi en silloin tajunnut, kuinka heikkoa saksankielen osaamiseni oikeastaan oli...

Asiat minusta kiinnostuneen konsulttifirman kanssa etenivät nopeasti, sillä yhden puhelinhaastattelun ja yhden paikan päällä Sveitsissä tehdyn haastattelun jälkeen työsopimus kolahti postiluukusta Helsingin Töölössä syyskuun lopulla. Lisäksi vaimoni työnantaja osoitti suurenmoista joustavuutta ilmoittaessaan, että mikäli saan sopimuksen Sveitsiin, myös vaimoni voisi jatkaa expat-sopimuksella nykyisessä tehtävässään yrityksen Zürichin konttorista käsin.

Kaikenlainen muuttoon liittyvä säätäminen aloitettiin välittömästi. Ja sitähän riitti. Lisäksi piti alkaa ottamaan selvää, millaiseen maahan sitä ollaan muuttamassa. Lähtöpäivä lähestyi uhkaavasti, mutta sitä ennen olimme saaneet iloisia uutisia. Viimeiset päivät Suomessa tulisivat olemaan kaikin tavoin ikimuistoiset...

p.s. Teksti ei sisällä aprillipilaa.

V@#UTUSLISTA

Grüezi! Herzlich Willkommen kaikille tänne asti tiensä löytäneille. Tämä blogi on Sveitsissä reilut viisi vuotta vaikuttaneen suomalaisen perheenisän purkaus paremman maailman puolesta. Ajatuksia arjesta, perheestä, politiikasta, kulttuurista, matkailusta ja ehkä myös urheilusta.

Viiden Sveitsissä asutun vuoden jälkeen olen seurannut elämää tässä vuoristoisessa saaressa keskellä Eurooppaa riittävän kauan, jotta minulla voisi olla tästä maasta jotakin empiiriseen kokemukseen perustuvaa sanottavaa. Kun heijastelen nykyisiä tuntemuksiani ensivaikutelmaan Sveitsistä, huomaan, että olen jossakin määrin kotiutunut ja ehkä jopa integroitunut tänne. 

Löysin taannoin, nykyisin lähinnä huvittuneita hörähdyksiä herättävän, "V*tutuslistan", joka sisältää viisi vuotta sitten jonkinmoisessa tilassa ylöskirjoittamiani, suomalaistulokkaan mielestä häiritseviä asioita: 

Kulttuurista:

"Työkavereiden kätteleminen ja kaiken maailman toivottelemiset aamuisin ja erityisesti lomille lähdettäessä ja sieltä palatessa. Erityisesti saksalaiset kollegat rakastaa tätä kädenvispausta. Eikö sitä perkele voi vaan murahtaa jotakin tai sitten jos haluaa oikein kohtelias olla, niin sanoo vaikka että huomenta tai moro."

"Kirkonkellojen soittaminen yötä päivää. Perkelettäkö niitä kelloja pitää varttitunnin välein loukuttaa. Ihmisillä on kellot kädessään ja jos ei ole kelloa, niin on niillä ainakin kännykkä, josta sen ajan voi tarkistaa. Ja jos kirkkoon tekee mieli, niin menee sitten paikan päälle katsomaan, milloin niitä seremonioita järjestetään tai katsoo netistä. Ja niitä kirkkoja on vähintään kaksi joka kylässä ja ne kellot soi lujaa!"

"Ylikohtelias liikennekulttuuri. Täällä oletetaan, että kaikki autot antavat kohteliaasti tietä, jos joku urpo änkeää kolmion takaa eteen. Sama juttu motarilla. Aina voi tunkea väliin ja kaveri jarruttaa. Vittu! Minähän se en jarruttele."

Kielestä:

"Bernin murre. Ei jumalauta voi enää puhua hitaammin kuin ihmiset Bernin seudulla. Kuuntelija nukahtaa kesken ensimmäisen lauseen."

"Züritüütsch (Zürichin saksa) ja ch-äänne. Vittu että on vittumaisen kuuloista korahtelua. Kurkkumätäkään ei kuulosta niin pahalta kuin Züritüütschin joka toisessa sanassa esiintyvä korahdusäänne. Tekis mieli vetää jokaista korahtelijaa turpaan ja opettaa ne puhumaan suomea!"

Politiikasta:

"SVP. Populistinen sveitsiläinen kansanpuolue, joka sattuu olemaan kannatukseltaan suurin puolue, järjestää pari kertaa vuodessa avoimen rasistisen ja ulkomaalaisvastaisen kampanjan jonkin aloitteen puolesta. Sveitsiläiset on ahneuksissaan hamstranneet ulkomaista työvoimaa kasvattamaan talouttaan ja nyt itkevät että ulkomaalaisia on liikaa. Olisivat perkeleet sulkeneet rajansa aikoinaan, niin ei tarvis nyt mussuttaa."

Asumisesta:

"Kallis asuminen ja natsahtava vuokraisäntäkulttuuri. Vaikka verot ovat matalat, niin asumisessa rokotetaan sitten isolla kädellä. Vuokralaisella ei myöskään ole mitään oikeuksia, vaan jokainen naarmu, mikä asuessa on aiheutettu, taulukoukuista ym puhumattakaan, pitää maksaa poislähtiessä erikseen. Asuntoja on myös niukalti saatavissa ja ulkomaalaisia sorsitaan vuokramarkkinoilla. Esimerkkinä lehti-ilmoitus vuokrataan-palstalla: "Vuokrataan vain saksankieliselle sveitsiläisperheelle..."

Bonuksena tupakointi:

"Tupakanpoltto. Nämä juntit vetää röökiä joka ikisessä paikassa. Tupakkaa poltetaan samaan malliin kuin Suomessa 70-luvulla. Savuttomia ravintoloita on koko maassa ehkä yksi."

Sopeutuminen on ollut ilmeisen onnistunut, koska moni silloin ärsyttänyt asia on nykyisin ihan ok. Työkavereiden kätteleminen ei ärsytä, kirkonkellojen paukuttaminen kuulostaa lähinnä kotoisalta, ja sveitsipersujen huolen räjähdysmäisesti kasvavasta ulkomaalaisten määrästä ymmärtää jo jossakin määrin paremmin. Täällä puhuttu kieli kuulostaa korvaan vähemmän karmealta (paitsi tietysti berniläinen naukuminen), asuminen on edelleen kallista, mutta pelisääntöjen kanssa on pakko ollut oppia elämään ja liikennekulttuurinkin osalta maailman nopeimman kansan pikkuräikkösillä olisi paljon opittavaa. Tupakanpoltonkin osalta Sveitsi on muuttunut, koska ravintolatupakointia on rajoitettu merkittävästi. Joko maa on muuttunut paremmaksi paikaksi tai sitten minä olen muuttunut paremmaksi ihmiseksi. Veikkaan jälkimmäistä.

Ilmeisen hyvä täällä on ollut elää, koska viisi vuotta paukahti rikki vuodenvaihteessa. Jotain erittäin konkreettista sujuvan saksankielen ja arvokkaan työkokemuksen lisäksi ovat täällä syntyneet kaksi lastamme (2010 ja 2013).

Seuraavassa osassa paljastan, miten ja miksi tänne alunperin päädyimme.