Virastoralli ja ensitörmäys virkavallan kanssa

Reilun viiden vuoden takaisten asioiden kaivelu jatkuu. Tällä kerralla palataan ensimmäisen viikon aikana tapahtuneiden byrokraattisväritteisten kokemusten pariin.

Ensimmäisenä työpäivänä kuulin, että seuraavaksi meidän olisi hankittava oleskeluluvat (Aufenthaltsbewilligung) pikimmiten. Lisäksi pakollisen sairauskuluvakuutuksen hankkiminen oli akuuteimpien asioiden listalla. Vaimoni ei onneksi tarvinnut sairauskuluvakuutusta hankkia, sillä hän kuului Suomen sosiaaliturvan piiriin komennustyöntekijänä. Itse sellaisen joutuisin kuitenkin etsimään.

Olimme saaneet työpaikaltani vääräksi osoittautunutta tietoa, jonka mukaan ulkomaalaisten oleskeluluvat myöntäisi maahanmuuttovirasto. Näin ollen lähdimme heti tiistaiaamuna navin ohjaamana kohti Zürichin maahanmuuttovirastoa. Aamuruuhkassa oli vaikea sompailla täysin vieraan kaupungin kaduilla ja parkkipaikankaan löytyminen ei ollut helppoa. Joka tapauksessa maahanmuuttovirasto löytyi ja päästyämme sisään ihmettelimme kirjavaa asiakaskuntaa. Kaikki jonossa seisoskelevat ihmiset olivat joko päiväntasaajan lämpimämmältä puolen tai vähintäänkin läntisen Euroopan ulkopuolelta.

Aikamme jonotettuamme, pääsimme tiskille, jossa virkailija selvitti meille, että olemme väärässä paikassa. Koska olimme EU-kansalaisia, meidän tuli anoa oleskelulupa ”Kreisbürosta” (suom. Kaupunginosatoimisto), ei maahanmuuttovirastosta. Virkailija selvitti meille, että Kreisbüro oli jokaisessa kaupunginosassa, ja koska osoitteemme sijaitsi Wiedikonin kaupunginosassa, saisimme mennä Kreisbüro numero kolmeen.

Saimme virkailijalta osoitteen ja syötimme sen navigaattoriin. Muutaman kilometrin ajon jälkeen pääsimme perille. Kreisbürossa meitä odotti ystävällinen virkailijamummeli, joka kertoi kaiken olevan kunnossa ja saisimme väliaikaiset oleskeluluvat mukaamme heti. Viralliset viisi vuotta voimassa olevat B-luvat tulisivat myöhemmin postitse. Ainoa puute oli passikuva, jota vaimolla ei ollut mukana, vaan jouduimme sen vielä erikseen hakemaan kotoamme.

Viiden vuoden oleskelulupa.

Kun valokuva oli saatu haettua, palasimme autolla takaisin Kreisbüroa kohti naviin luottaen. Kuinka ollakaan, Kreisbüron kulmalla navi käski meitä kääntymään oikealle ja liian myöhään huomasin, että katu on yksisuuntainen ja ajelin sitä sitten autoja väistellen vastavirtaan. Onneksi pääsimme puikkaamaan suoraan Kreisbüron pihalle ennen kuin isompia vahinkoja ehti tapahtua. Hyvä tuurini ei pettänyt taaskaan, sillä samaisen Kreisbüron alakerrassa oli Wiedikonin poliisiasema ja kadun toisella puolella oli lauma poliiseja jalkapatikassa kun ajoimme yksisuuntaista väärään suuntaan suoraan poliisien syliin.

Sain auton pysäköityä talon etupihalle ja vaimo lähti kipittämään kohti toimistoa valokuva mukanaan. Itse istuin autossamme, jonka olin jättänyt tyhjäkäynnille. Poliisit lähestyivät autoani ja koputtivat ikkunaan. Astuin ulos autosta ja poliisi toivotti minulle sveitsiläisittäin hyvää päivää, eli ”Grüezi!” Kovasti poliisi posmelsi ja korahteli, mutten tajunnut sanaakaan. Kysyin poliisilta, josko hän puhuu englantia. Sveitsiläiseen, vaatimattomaan tyyliin, hän vastasi puhuvansa hieman englantia. Sveitsissä "hieman" yleensä tarkoitti todella sujuvaa englantia...

Jepari alkoi selittämään minulle sujuvalla englannillaan nähneensä minun ajaneen yksisuuntaista väärään suuntaan. Lisäksi rikoin parhaillani lakia, sillä autoni oli tyhjäkäynnillä, joten poliisi pyysi minua sammuttamaan sen. Tein työtä käskettyä ja pahoittelin virhettäni ja kerroin navin ohjanneen minut väärään suuntaan. Poliisi kysyi, olinko lukenut navin käyttöohjeista, että viime kädessä vastuu on autoilijan, jos navi ohjaa väärään suuntaan.

En tietenkään ollut lukenut lakitekstejä käyttöohjeesta. Lukeeko niitä joku oikeasti tekstin kirjoittaneiden lakimiesten lisäksi? Pahoittelin poliisille aiheuttamaani hämminkiä. Kerroin meidän muuttaneen maahan edellisellä viikolla ja syystäkin olimme kuutamolla. Näkihän sen jo auton suomalaisista vientikilvistä että emme ole paikallisia. Hetken jo ajattelin, että sakot napsahtaa kouraan ennen kuin olemme ehtineet saada edes oleskelulupia...

Silloin vielä uudenkarhea verottomasti Suomesta tuotu muuttoauto ja liikennerikkomuksessa käytetty rikosväline.

Ihme ja kumma, mutta zürichiläiskytät ymmärsivät järkipuhetta ja päästivät minut pinteestä suullisella varoituksella. Vaimokin saapui samaan aikaan ulos Kreisbürosta ja lähdimme ajelemaan kohti kotia. Vaimon työt eivät olleet vielä alkaneet, joten vein hänet kotiin ja jatkoin itse työpaikalle...

Kaiken kaikkiaan pakolliset luvat järjestyivät todella sujuvasti ja ilman isompia ongelmia. Kaduilla törttöily meni ihan omaan piikkiin, mutta ensikokemus myös virkavallan inhimillisestä suhtautumisesta lievään liikennerikkomukseen oli positiivinen.

Uudet huudit

"Lomakohteeseen" tutustuminen aloitettiin välittömästi ensimmäisen Zürichissä nukutun yön jälkeen. Ensimmäisenä aamuna verhot avattuamme meitä odotti erikoinen näky. Lettipulisonkiset partasuut patalaput päässään kumartelivat tauotta vastapäisen talon ikkunassa. Emme sentään näin juhlallista vastaanottoa olleet odottaneet, mutta nopea googlettelu paljasti mistä oli kysymys. Asuntoa etsiessämme emme tietenkään olleet tienneet, että Zürichin Wiedikonin kaupunginosa on kuuluisa lukuisista ortodoksijuutalaisistaan. Sekin tieto alkoi selviämään tämän näyn myötä. Pääsimme ikään kuin bonuksena ihailemaan kaduilla vaeltelevia, ortodoksijuutalaisille ominaisia, massiivisia karvahattuja, sekä 1800-luvulle jämähtänyttä pukeutumistyyliä lierihattuineen.

Yksi uusista naapureista.

Koska kaupunki oli viikonloppuna sumun ja pilvien peitossa, päätimme lähteä käymään vuoristossa. Suunnaksi otimme alle tunnin ajomatkan päässä sijaitsevan Flumserbergin, jonka Google tiesi olevan Zürichin "puolivirallinen" lähirinne.

Kun Zürich ui sumussa, ylempänä vuorilla yleensä paistaa aurinko. Paikalliset kutsuvat sumua nimellä Nebelmeer (suom. sumumeri) ja mereltähän se sumu ylhäältä päin katsottuna aika pitkälle näyttääkin.  Sumumeri aiheuttaa sveitsiläisten keskuudessa jopa kaamosmasennusta, koska aurinko ei pääse pitkiin aikoihin sumun läpi. No joo, kannattaisi sveitsiläisreppanoiden käydä tsekkaamassa pohjoisen Suomen auringonvalon määrä tammikuussa ja alkaa sitten kaamosmasennuksesta itkemään. Sveitsissä sentään voi ajaa vuorille aurinkoon, mutta kotikulmilla Pohjois-Suomessa ei sekään ole mahdollista, vaan mustassa säkissä on kärvisteltävä koko marraskuun ja helmikuun välinen yö. Alla oleva kuva on otettu Flumserbergiltä Zürichin sumumeren suuntaan.

Das Nebelmeer. Flumserberg.

Samassa paikassa tultiin käymään viikkoa myöhemmin, mutta eivät säät suosineet laskettelurinteissä samaan malliin, vaan aurinko pysyi pilvessä koko päivän. Huippukuntoisista Flumserbergin rinteistä huolimatta laskettelu oli pitkän tauon jälkeen melkoisen koukkupolvista touhua.

Lasketteluhommissa. Flumserberg.

Nälkähän se laskettelurinteessä tulee, joten oli aika saada murua rinnan alle. Sveitsiläiset kansallisruoat tulisivat ennen pitkää liiankin tutuiksi kaikessa suolaisuudessaan, mutta tulokkaalle maistui bratwursti sipulikastikkeella ja röstiperunoilla oikeinkin hyvin. 

Paluumatkalla Flumserbergistä pysähdyimme Weesenissä, joka on pieni kylä kauniin Walenseen (suom. Valasjärvi) rannalla. Järvessä tuskin koskaan valaita on ollut, mutta nimi on joka tapauksessa mahtipontinen. 



Kun huudit oli tulleet tutuiksi, sveitsiläinen arki alkoi virastorallilla, sillä oleskeluluvat ja muut lippulaput piti laittaa kuntoon. Siitä lisää seuraavassa...

Ensimmäisen Zürich-illan kulinaarisia ja kielellisiä havaintoja

Kun olimme saapuneet perille Zürichiin ja romppeet oli perjantai-illan kunniaksi saatu roudattua autosta alivuokralaiskämppään, uskaltauduimme ulos asunnosta etsimään ruokaa. Muutaman sadan metrin päästä Bederstrasselta löytyi turkkilaisvetoinen pizzapaikka Allegrotto, josta tilasimme kinkku-ananas-lätyt kotipakettiin. 

Pölykapseleita odotellessamme havainnoin pizzerian hyllyillä notkuvat viinapullot, joita olisi saanut ostaa mukaan pizzan kyytipojaksi. Ei tietoakaan kukkahattualkoholipolitiikasta tässäkään maassa. Vaikka viinaa siis tämän perusteella saisi joka paikasta, lyhyen skannauksen perusteella kaduilla ei näkynyt yhtään sammunutta känniläistä Helsingin Kallion "Raatteentien" eli "Hesarin" tyyliin. Jätin houkuttelevasta tarjouksesta (kotipakettihinta reilut 20 euroa) huolimatta viskipullon ostamatta ja palasimme asunnolle pizzalaatikot kainalossa. 

Olimme molemmat saaneet joululahjaksi vanhemmiltani villasukat, joihin oli kirjailtu Sveitsin lippu. Nehän tietysti vedettiin heti ensimmäisenä jalkaan kun sohva oli vallattu. Tyytyväisenä mussutimme villasukat jaloissa älyttömän hyviä pizzoja, joissa oli sopivan ohkainen pohja eikä täytteiden suhteen oltu liioiteltu samaan tyyliin kuin kotimaisturkkilaisissa kinkkupiiraissa on tapana. Lätty oli lähempänä Kotipizzan tuotoksia, mutta hivenen maukkaampi. 

Lippusukat.

Pizzoja popsiessamme katselimme televisiota, josta kanavasurffailun jälkeen löytyi paikalliskanava Züri TV. Molemmilla meinasi pizza mennä väärään kurkkuun kun leuat loksahtivat lattiaan kuunnellessamme kanavalta tulevaa puheensorinaa... 

Olin kuvitellut osaavani saksaa, mutten tajunnut sanaakaan, mitä paikallisuutisten lukija puhui. Kuulin vain hetkellä millä hyvänsä kurkkumätään kuolemassa olevan ihmisen etäisesti saksaa muistuttavaa, voimakkailla korahduksilla ryyditettyä mongerrusta. Korahtelu peitti kaiken sanoman alleen... Ei helvata, puhutaanko täällä oikeasti tuollaista kieltä! Erotin sanoja, kuten guet, öppis ja uuf wiiderluege. Guet oli tietysti "gut" mutta myöhemmin selvisi, että öppis tarkoittaa "jotakin" (saks. etwas) ja uuf wiiderluege oli tietysti Auf Wiedersehen (näkemiin). Obig oli luonnollisesti Abend, eli ilta. Uutislähetyksestä ei juurikaan muuta jäänyt taskun pohjalle.

Olimme keväällä 2007 käyneet Sveitsin Zermattissa laskettelemassa ja yöpyneet paluumatkalla yhden yön myös Zürichissä, mutta emme tuolloin olleet kiinnittäneet paikalliseen puheenparteen mitään huomiota, koska olimme kommunikoineet lähtökohtaisesti englanniksi. Samoin syyskuisen haastattelureissun aikana en ollut rekisteröinyt paikallisten korahtelua, koska haastattelutkin oli vedetty lontooksi. Tietoisuus paikallisesta puheenparresta tuli täysin puun takaa, koska en ollut kuvitellut, että sveitsinsaksa eroaa niin paljon Saksassa puhutusta kirjakielestä. Heti ensi hetkistä alkaen olin varma, että sveitsiläinen junttisaksa tulisi kohottamaan verenpainetta ja saisi otsasuonet pinkeiksi vielä useaan otteeseen...

Willkommen in Zürich

Huomattavasti edellisyötä paremmin nukutun yön jälkeen, heräsimme tammikuun 2. päivän aamuna pirteinä. Hotelli tarjosi maittavan aamupalan, jonka jälkeen lähdimme takaisin tien päälle suuntana Sveitsin tulli Baselissa. Sveitsin rajalle olisi matkaa vielä 880 kilometriä ja siitä 84 kilometrin loppukiri Zürichiin. 

Autobaanaa päästiin paahtamaan pilvisessä kelissä eikä ruuhkia isommin ollut, sillä matka Saksan halki sujui kohtuullisen jouhevasti. Ainoastaan jossakin Frankfurtin eteläpuolella oli isompaa ruuhkantynkää, koska ilmassa leijaili muutamia lumihiutaleita ja saksalaisautoijoilla ei valitettavasti ole etunaan pohjoissuomalaista talviautoilutaustaa...

Die Autobahn. Deutschland.

Selvisimme alkuillasta Baselin tulliin, jossa meille kerrottiin, että auto on tullattava virka-ajalla klo 16 mennessä. Meillä oli tuuria matkassa, koska reilun oloinen tullivirkailija oli kuitenkin valmis tekemään poikkeuksen. Koska olimme jo ennakkoon täyttäneet Sveitsin tullipaperit Suomessa, jotka olin tulostanut netistä, homma hoitui sujuvasti ilman ongelmia. Asiakaspalvelun taso Sveitsin tullissa ei missään määrin sopinut mielikuvaan, jonka olin kuulemieni kauhutarinoiden ansiosta muodostanut. Päinvastoin. Merkkiäkään 30- ja 40-luvun Saksaan viittaavasta toiminnasta en havainnut. Vaikka ensikokemus Sveitsin rajalla oli kaikin puolin positiivinen, eivät tullivirkailijat sentään tervetulotoivotuksia alkaneet esittämään. Saimme vaadittavat dokumentit yllättävän sukkelasti kasaan ja leimat papereihin, jonka jälkeen lähdimme ajamaan viimeistä erikoiskoetta kohti Zürichiä.

Viimeiset kymmenet kilometrit tuntuivat järjettömän pitkiltä. Lisäksi Baselin ja Zürichin välillä olevat tunnelit tuntuivat ahtailta ja tulokkaasta ahdistavilta. Samaiset tunnelit tulisivat seuraavan parin vuoden aikana äärimmäisen tutuiksi, mutta onneksi en tiennyt sitä vielä silloin... Olimme laittaneet Saksassa löytyneen navin tulille ja syöttäneet siihen määränpäämme Edenstrassen Zürichin Wiedikonin kaupunginosassa.

Olin löytänyt meille kahden ensimmäisen kuukauden ajaksi kalustetun asunnon sveitsiläisen asuntosivuston kautta. Olin ollut yhteydessä asuntoa vuokraavaan sveitsiläiseen, joka oli asunnossa itsekin vuokralaisena kuubalaisen vaimonsa kanssa. He olivat lähdössä muutaman kuukauden mittaiselle Etelä-Amerikan kiertueelle ja halusivat vuokrata asuntonsa matkan ajaksi. 

Olimme hoitaneet vuokrasopimuksen sähköpostitse ja olleet yhteydessä sen lisäksi puhelimitse. Sveitsiläisheebo oli luottanut meihin niin paljon, että oli postittanut asuntonsa vara-avaimen meille kirjattuna kirjeenä Helsinkiin, jota emme sentään olleet lähtötohinassa unohtaneet Suomeen. Joka tapuksessa, tällä kyseenalaisella peliliikkeellä downgreidasimme statuksemme kertarykäisyllä töölöläisistä asunnonomistajista zürichiläisiksi alivuokralaisiksi.

Saavuimme lopulta korttelien läpi puikkelehtien Edenstrasselle ja avainkin sopi talon ulko-oveen. Mielenkiintoista olisi ollut, jos avain ei olisi oveen istunut. Aloimme purkamaan autolastia rappukäytävään ja tunnin kestäneen urakoinnin jälkeen kaikki tavarat olivat sisällä asunnossa. Autollekin löytyi vapaa parkkipaikka kadun varresta. Olimme perillä uudessa kotikaupungissa! Oli siis perjantai-ilta, 2. tammikuuta vuonna 2009. Työt alkaisivat heti viikonlopun jälkeen 5. tammikuuta. Ensin pitäisi kuitenkin tutustua "lomakohteeseen..."

Zürich by night.

Roadtip Suomesta Sveitsiin

Ultrassa koetun järkytyksen ja muuttohässäkän jälkeen selvisimme Naantaliin vuoden 2008 viimeisen päivän iltana, jossa marssin ensimmäiseksi Tulliin. Tullimiehet olivat rennoissa tunnelmissa ja löivät sisätiloissa leimat papereihin edes vilkaisemattakaan muuttoautoamme, joka seisoi pysäköitynä rakennuksen ulkopuolella.

Odottelimme ulkona laivaan pääsemistä ja lopulta porttien avauduttua, ajoimme ramppia pitkin autolautan uumeniin. Matkalipun hintaan kuului myös buffet-illallinen, jota menimme ravintolaan mussuttamaan. Tarjolla oli tuhdit sapuskat, sillä kohderyhmä koostui pääasiassa roikkumahaisista rekkamiehistä. Rekkamiesten ja meidän lisäksi ravintolassa oli ämppäämässä yksi romaniperhe. Ruokaa näytti kuluvan kottikärryllinen per rekkamies, eli rekkamiehen ateria on todellakin nimensä veroinen. Miten ihmeessä ammatti, jossa on äärimmäisen pieni energiankulutus, vaatii ultramaratoonarin hiilaritankkausvaiheen ruokavalion? Niin kauan kuin rekkahommiin liittyy äijäkulttuuri ahmimisineen ja päivittäisine kardiovaskulaarisine itsemurhayrityksineen, maanteillä liikkuu jättikokoinen (terveys)aikapommi...

Laivan lipuessa yössä kohti Ruotsia, otimme ravintolassa tunnelmaan sopivan kitkerät lasilliset punaviiniä ja vetäydyimme hyttiimme nukkumaan, sillä lautta olisi Ruotsin Kapellskärissä ennen kukon laulua... Uni ei vain meinannut tulla silmään sitten millään.

Herätys oli vuoden 2009 ensimmäisen päivän aamuna, todella katkonaisesti nukutun yön jälkeen, viiden aikoihin. Söimme rekkamiesten kanssa aamupalaa ja onneksi ruokaa oli riittävästi, eikä se loppunut kesken heti kättelyssä, vaikka rekkamiehet latasivat keskikokoisen muurahaispesän korkuisia annoksia. 

Ulkona oli vielä pimeää ja luntakin sateli. Lähdimme ajelemaan kohti Tukholmaa ja siitä kohti Malmöa ilman navia, sillä olin pakkauspuuhien aikana onnistunut hukkaamaan uutukaisen navigaattorimme. Silmät olivat unijuoksuhiekkaa pullollaan ja jaksoin vain parin tunnin ajan kunnialla ratissa. Pariin ottesseen piti pysähtyä tien reunaan, koska aloitin omat pilkkikisat ratin takana. Liikenneturvallisuuden takaamiseksi urhea vaimoni päätti ottaa kuljettajan raskaan taakan kantaakseen, koska hän tunsi itsensä vähemmän väsyneeksi. Itse olin ihan sippi mutta supernainen vain painoi kaasua. Nuokuin melkein koko eteläisen Ruotsin läpi, mutta ehdin sentään nappaamaan oheisen kuvan.

Linnanrauniot Vätternin rantamaisemissa. Heja Sverige.

Saavuimme hiiiitaasti matelevien kilometrien jälkeen lopulta Öresundin sillan alkupäähän, jota pitkin posotimme Tanskaan. Köpis jäi taakse ja jatkoimme pysähtymättä matkaamme kohti Saksaa. Ison-Beltin sillalla ihailimme siltainsinöörien taidonnäytettä...

Ison-Beltin silta Tanskassa.

Hyvän matkaa ennen Saksan rajaa pysähdyimme tankkaamaan auton ja päätimme ostaa perinteisen tiekartan, koska navigaattorin olemassaolosta ei edelleenkään ollut mitään tietoa. Ajelimme auringon painuessa mailleen kohti Saksaa ja bongasimme tiekartasta kaupungin nimeltä Neumünster. 

Saavuimme muutamien suunnistuksellisten lisämutkien sävyttäessä matkaa Neumünsteriin ja ajelimme ympäri kaupunkia etsien majapaikkaa. Älypuhelinta ei tietenkään ollut kummallakaan käytössä, vaan majapaikka piti löytää perinteisellä tyylillä. Erään hotellin pihalla päivystäessämme ystävällinen nainen tuli kysymään, etsimmekö majapaikkaa, johon vastasin myöntävästi erittäin takkuisella saksallani. Tämä hotelli on valitettavasti täynnä, mutta keskustassa meillä on toinen hotelli, jossa on tilaa, saksalaisnainen vastasi.

Se sopi meille mainiosti ja nainen pyysi meitä seuraamaan hänen autoaan. Sen sijaan, että olisimme kadonneet ikuisiksi ajoiksi pohjoissaksalaisiin tunneliverkostoihin, hän ohjasi meidät pienen Hotelchen am Teich-nimisen hotellin pysäköintialueelle. Saimme huoneen ja valmistauduimme lähtemään ulos, koska meillä oli aivan hirveä nälkä. 

Löysimme lähistöltä ruokapaikan ja saimme murua rinnan alle. Kiertelimme jalkaisin myös viihtyisän pikkukaupungin kaduilla ennen paluuta hotellille. Ensimmäisen matkapäivän aikana olimme ajaneet 1143 kilometriä Kapellskäristä Neumünsteriin, joten pieni huili oli paikallaan. Olimme sentään vaihtaneet kuljettajaa Tanskassa, joten vaimoni ei sentään koko matkaa joutunut yksin ajamaan.

Sänkyyn kömmittyäni sain ajatuksen, minne ehkä olin piilottanut navigaattorin. Lähdin saman tien autolle, josta kaivoin vänkärin penkin takaa lentolaukun kaiken tavarapaljouden alta. Jostakin käsittämättömästä syystä olin pakannut navigaattorin juuri sinne, vaatteiden sekaan. Autossahan sillä ei tietenkään olisi ollut käyttöä... Olimme jo ehtineet harkita uuden navigaattorin ostamista, sillä tiesimme, että asuntomme löytyminen Zürichistä ilman navia olisi todella vaikeaa. Viimeinen etappi kohti Sveitsiä saattoi alkaa...

Surussa marinoidut jäähyväiset Suomelle

Muuttohässäkän keskellä marraskuussa 2008 meille oli selvinnyt, että meille olisi tulossa ensimmäinen lapsi, joka tulisi näin ollen syntymään Sveitsissä, koska olimme sinne vuodenvaihteessa muuttamassa. Muuttovalmistelujen ja tohinan keskelle olimme saaneet ensimmäisen ultrausajan Naistenklinikalta joulukuun 30. päivän aamuksi, jonka piti olla myös päivä, jona lähtisimme kohti lautalla Naantalista kohti Keski-Eurooppaa. Olimme luonnollisesti täynnä jännitystä ja intoa, sillä näkisimme ensimmäiset merkit lapsestamme!

Ultrauslaitteen käynnistyttyä ilmestyi kuva näyttöruudulle, jossa näkyi pikkuruinen olento, mutta sydänääniä ei alkanut kuulumaan. Kysyin kätilöltä, onko laitteessa äänet päällä. Kätilö pyöritteli ultraushärveliä vatsan päällä ja totesi vain, että ”nyt näyttää siltä, että sydänääniä ei kuulu." Kyyneleet alkoivat valua vaimoni silmistä ja itse olin kuin puulla päähän lyöty. Tähän emme ensikertalaisina tietenkään olleet osanneet varautua. Kun asia oli kätilön toimesta todettu, meidät dumpattiin kyyneleet silmissä käytävään odottelemaan jatkotutkimuksia.

Todella pitkän odotuksen jälkeen pääsimme jatkotutkimuksiin, mutta mikään ei sitä tosiasiaa muuksi muuttanut, että sikiö oli lopettanut kehittymisen kahdeksan viikon kohdalla. Lopullinen vahvistus tuntui todella pahalta. Asian käsittelyn teki entistä vaikeammaksi se, että meidän piti myös lähteä samana päivänä maasta, koska tulliin oli muuttoauton takia ilmoitettu lähtöpäiväksi juuri tuo samainen 30. joulukuuta. Onnistuin kuitenkin siirtämään tullin ja laivayhtiö Finnlinesin kanssa lähdön seuraavaksi päiväksi. Lääkärireissun jälkeen olo oli äärimmäisen tyhjä, mutta katastrofaaliseksi muuttunut, viime hetkeen asti venytetty pakkausurakka piti saattaa päätökseen.

Vietimme viimeisen suomiyön persoonallisessa asunnossamme, joka oli ollut myynnissä jo jonkin aikaa. Syksyllä Amerikoista alkanut finanssikriisi oli saanut ostajat takavarpailleen, sillä asuntojen myyntiajat olivat pidentyneet merkittävästi ja ihmiset olivat äärimmäisen varovaisia liikkeissään.

Jäähyväiset entiselle elämälle. Jäähyväiset Helsingille.

Vuoden 2008 viimeisen päivän aikana pakkasimme auton kattoa myöten täyteen. Kuin ihmeen kaupalla saimme loput välttämättömimmät tavarat mahtumaan autoomme. Koska matematiikka ei ole koskaan ollut meikäläisen paraatilaji, auton tilat ja tavaran määrä eivät ihan kohdanneet. Näin ollen asuntoon jäi vielä läjä laatikoita, jotka muuttofirma kävisi myöhemmin hakemassa. 

Lähdimme Helsingistä Kallion kautta, jossa kävimme hyvästelemässä ystävämme P:n, joka oli ollut tukenamme siihen astisen elämämme raskaimmilla hetkillä ja auttanut viime hetken pakkaushässäkän kanssa. Ilman hänen korvaamatonta apuaan auton pakkaamisesta ja asuntoon jääneiden muuttolaatikoiden logistiikan järjestämisestä ei olisi tullut yhtään mitään. 

Päästyämme tien päälle kohti Naantalia olo oli sekava, mutta jossakin määrin helpottunut. Auringon jo laskiessa tunnelman kruunasi radiossa hoilaava Lauri Tähkä Elonkerjuuorkestereineen. Tähkän sanat "sitäkö onni on, olla vaan onneton?” mursivat padot, sillä ne kuultuaan vaimoni purskahti itkuun. Myös kuljettajan silmäkulmassa kimalteli suolaiset pisarat. Suurimmaksi osaksi edellisenä päivänä koetusta surusta, mutta osittain myös helpotuksesta, koska viimeinkin matka kohti suurta seikkailua oli alkanut.

Helsinki, jossa olimme asuneet edelliset viisi vuotta, jäi taakse surkeissa tunnelmissa. Myös pohjoisen Suomen kotiseudun, ja erityisesti Kosto Cityn maisemia tulisi varmasti ikävä...

Kosto City.

Miksi Sveitsiin?

Ennen kuin tässä Suomifondue-blogissa pureudutaan nykypäivän käsillä oleviin kysymyksiin, on hyvä tietää mitä edellisen viiden vuoden aikana on tapahtunut. Miten tähän pisteeseen on tultu? Mikä on saanut V*tutuslistan lyhentymään? Tämänpäiväisessä tekstissä käydään lyhyesti läpi syyt ja sattumat, jotka saivat meidät lähtemään Sveitsiin.

Kesällä 2008 meillä oli asiat paremmin kuin hyvin. Olimme juuri juhlineet häitämme vaimon kotiseudulla Oulun kupeessa ja asuimme itse remontoimassamme kattohuoneistossa Mannerheimintien varrella Helsingin Töölössä. Työskentelin konsulttina Helsingissä ja vaimo reissasi ympäri maailmaa globaalisti toimivan suomalaisyrityksen leivissä. 

Silti en ollut tyytyväinen, koska halusin kokea muutakin kuin suomalaisen arjen, sen kaikissa harmaan eri sävyissä. Lisäksi olin alkanut tulla koko ajan kriittisemmäksi pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin erinomaisuuden suhteen. Olin varma, että on parempiakin keinoja rakentaa hyvinvointiyhteiskunta kuin keskiluokan kuiviin verottaminen ja kaikenlaisesta yrittämisestä byrokratiahelvetillä rankaiseminen. Myöskään vaimolla ei ollut lähtökohtaisesti mitään ulkomaille muuttamista vastaan. Tosin lista maista, joihin hän suostuisi muuttamaan, oli aika lyhyt...

Epärealistisin toivein olin laittanut keväällä 2008 oman cv:ni Monsteriin headhuntereiden löydettäväksi. Joku huntteri oli sen sitten sieltä luultavasti puolivahingossa esiin kaivanut, koska sain kesken kauneimman kesälomapäivän puhelun Lontoosta. 

- Mulle olisi sulle Sveitsissä töitä.

- Mikäpä ettei. Kerro lisää.

Mielikuvat Sveitsistä rajoittuivat lähinnä kelloihin, käkikelloihin, kellontarkasti kulkeviin juniin, maitosuklaaseen, Emmental-juustoon, alppeihin ja yli 10 kilometrin pituisiin laskettelurinteisiin. Sen verran tiesin myös että täällä työnteosta ei rangaista, vaan verotus on poikkeuksellisen kevyttä. Kun aloin asiaa tarkemmin miettiä, tajusin miten vähän kyseisestä maasta tiesinkään. Sveitsiläisestä yhteiskunnasta ei ollut matalan verotuksen lisäksi oikeastaan mitään käsitystä. Sveitsissä oli tullut pyörähdettyä tasan kerran, keväällä 2007, kun olimme käyneet hiihtolomalla Matterhornin kupeessa Zermattissa. Sen perusteella ei hirveästi vielä voinut muodostaa käsitystä suuntaan tai toiseen.

Matterhorn.

Haaveena oli ollut jo pitkään päästä kokeilemaan omaa katu-uskottavuutta ulkomailla ja koska saksaa oli tullut koulussa opiskeltua, uskalsin tarttua tilaisuuteen. Jos nyt pitäisi tehdä vastaava ratkaisu, tuskin uskaltaisin. Onneksi en silloin tajunnut, kuinka heikkoa saksankielen osaamiseni oikeastaan oli...

Asiat minusta kiinnostuneen konsulttifirman kanssa etenivät nopeasti, sillä yhden puhelinhaastattelun ja yhden paikan päällä Sveitsissä tehdyn haastattelun jälkeen työsopimus kolahti postiluukusta Helsingin Töölössä syyskuun lopulla. Lisäksi vaimoni työnantaja osoitti suurenmoista joustavuutta ilmoittaessaan, että mikäli saan sopimuksen Sveitsiin, myös vaimoni voisi jatkaa expat-sopimuksella nykyisessä tehtävässään yrityksen Zürichin konttorista käsin.

Kaikenlainen muuttoon liittyvä säätäminen aloitettiin välittömästi. Ja sitähän riitti. Lisäksi piti alkaa ottamaan selvää, millaiseen maahan sitä ollaan muuttamassa. Lähtöpäivä lähestyi uhkaavasti, mutta sitä ennen olimme saaneet iloisia uutisia. Viimeiset päivät Suomessa tulisivat olemaan kaikin tavoin ikimuistoiset...

p.s. Teksti ei sisällä aprillipilaa.