Surussa marinoidut jäähyväiset Suomelle

Muuttohässäkän keskellä marraskuussa 2008 meille oli selvinnyt, että meille olisi tulossa ensimmäinen lapsi, joka tulisi näin ollen syntymään Sveitsissä, koska olimme sinne vuodenvaihteessa muuttamassa. Muuttovalmistelujen ja tohinan keskelle olimme saaneet ensimmäisen ultrausajan Naistenklinikalta joulukuun 30. päivän aamuksi, jonka piti olla myös päivä, jona lähtisimme kohti lautalla Naantalista kohti Keski-Eurooppaa. Olimme luonnollisesti täynnä jännitystä ja intoa, sillä näkisimme ensimmäiset merkit lapsestamme!

Ultrauslaitteen käynnistyttyä ilmestyi kuva näyttöruudulle, jossa näkyi pikkuruinen olento, mutta sydänääniä ei alkanut kuulumaan. Kysyin kätilöltä, onko laitteessa äänet päällä. Kätilö pyöritteli ultraushärveliä vatsan päällä ja totesi vain, että ”nyt näyttää siltä, että sydänääniä ei kuulu." Kyyneleet alkoivat valua vaimoni silmistä ja itse olin kuin puulla päähän lyöty. Tähän emme ensikertalaisina tietenkään olleet osanneet varautua. Kun asia oli kätilön toimesta todettu, meidät dumpattiin kyyneleet silmissä käytävään odottelemaan jatkotutkimuksia.

Todella pitkän odotuksen jälkeen pääsimme jatkotutkimuksiin, mutta mikään ei sitä tosiasiaa muuksi muuttanut, että sikiö oli lopettanut kehittymisen kahdeksan viikon kohdalla. Lopullinen vahvistus tuntui todella pahalta. Asian käsittelyn teki entistä vaikeammaksi se, että meidän piti myös lähteä samana päivänä maasta, koska tulliin oli muuttoauton takia ilmoitettu lähtöpäiväksi juuri tuo samainen 30. joulukuuta. Onnistuin kuitenkin siirtämään tullin ja laivayhtiö Finnlinesin kanssa lähdön seuraavaksi päiväksi. Lääkärireissun jälkeen olo oli äärimmäisen tyhjä, mutta katastrofaaliseksi muuttunut, viime hetkeen asti venytetty pakkausurakka piti saattaa päätökseen.

Vietimme viimeisen suomiyön persoonallisessa asunnossamme, joka oli ollut myynnissä jo jonkin aikaa. Syksyllä Amerikoista alkanut finanssikriisi oli saanut ostajat takavarpailleen, sillä asuntojen myyntiajat olivat pidentyneet merkittävästi ja ihmiset olivat äärimmäisen varovaisia liikkeissään.

Jäähyväiset entiselle elämälle. Jäähyväiset Helsingille.

Vuoden 2008 viimeisen päivän aikana pakkasimme auton kattoa myöten täyteen. Kuin ihmeen kaupalla saimme loput välttämättömimmät tavarat mahtumaan autoomme. Koska matematiikka ei ole koskaan ollut meikäläisen paraatilaji, auton tilat ja tavaran määrä eivät ihan kohdanneet. Näin ollen asuntoon jäi vielä läjä laatikoita, jotka muuttofirma kävisi myöhemmin hakemassa. 

Lähdimme Helsingistä Kallion kautta, jossa kävimme hyvästelemässä ystävämme P:n, joka oli ollut tukenamme siihen astisen elämämme raskaimmilla hetkillä ja auttanut viime hetken pakkaushässäkän kanssa. Ilman hänen korvaamatonta apuaan auton pakkaamisesta ja asuntoon jääneiden muuttolaatikoiden logistiikan järjestämisestä ei olisi tullut yhtään mitään. 

Päästyämme tien päälle kohti Naantalia olo oli sekava, mutta jossakin määrin helpottunut. Auringon jo laskiessa tunnelman kruunasi radiossa hoilaava Lauri Tähkä Elonkerjuuorkestereineen. Tähkän sanat "sitäkö onni on, olla vaan onneton?” mursivat padot, sillä ne kuultuaan vaimoni purskahti itkuun. Myös kuljettajan silmäkulmassa kimalteli suolaiset pisarat. Suurimmaksi osaksi edellisenä päivänä koetusta surusta, mutta osittain myös helpotuksesta, koska viimeinkin matka kohti suurta seikkailua oli alkanut.

Helsinki, jossa olimme asuneet edelliset viisi vuotta, jäi taakse surkeissa tunnelmissa. Myös pohjoisen Suomen kotiseudun, ja erityisesti Kosto Cityn maisemia tulisi varmasti ikävä...

Kosto City.