Roadtip Suomesta Sveitsiin

Ultrassa koetun järkytyksen ja muuttohässäkän jälkeen selvisimme Naantaliin vuoden 2008 viimeisen päivän iltana, jossa marssin ensimmäiseksi Tulliin. Tullimiehet olivat rennoissa tunnelmissa ja löivät sisätiloissa leimat papereihin edes vilkaisemattakaan muuttoautoamme, joka seisoi pysäköitynä rakennuksen ulkopuolella.

Odottelimme ulkona laivaan pääsemistä ja lopulta porttien avauduttua, ajoimme ramppia pitkin autolautan uumeniin. Matkalipun hintaan kuului myös buffet-illallinen, jota menimme ravintolaan mussuttamaan. Tarjolla oli tuhdit sapuskat, sillä kohderyhmä koostui pääasiassa roikkumahaisista rekkamiehistä. Rekkamiesten ja meidän lisäksi ravintolassa oli ämppäämässä yksi romaniperhe. Ruokaa näytti kuluvan kottikärryllinen per rekkamies, eli rekkamiehen ateria on todellakin nimensä veroinen. Miten ihmeessä ammatti, jossa on äärimmäisen pieni energiankulutus, vaatii ultramaratoonarin hiilaritankkausvaiheen ruokavalion? Niin kauan kuin rekkahommiin liittyy äijäkulttuuri ahmimisineen ja päivittäisine kardiovaskulaarisine itsemurhayrityksineen, maanteillä liikkuu jättikokoinen (terveys)aikapommi...

Laivan lipuessa yössä kohti Ruotsia, otimme ravintolassa tunnelmaan sopivan kitkerät lasilliset punaviiniä ja vetäydyimme hyttiimme nukkumaan, sillä lautta olisi Ruotsin Kapellskärissä ennen kukon laulua... Uni ei vain meinannut tulla silmään sitten millään.

Herätys oli vuoden 2009 ensimmäisen päivän aamuna, todella katkonaisesti nukutun yön jälkeen, viiden aikoihin. Söimme rekkamiesten kanssa aamupalaa ja onneksi ruokaa oli riittävästi, eikä se loppunut kesken heti kättelyssä, vaikka rekkamiehet latasivat keskikokoisen muurahaispesän korkuisia annoksia. 

Ulkona oli vielä pimeää ja luntakin sateli. Lähdimme ajelemaan kohti Tukholmaa ja siitä kohti Malmöa ilman navia, sillä olin pakkauspuuhien aikana onnistunut hukkaamaan uutukaisen navigaattorimme. Silmät olivat unijuoksuhiekkaa pullollaan ja jaksoin vain parin tunnin ajan kunnialla ratissa. Pariin ottesseen piti pysähtyä tien reunaan, koska aloitin omat pilkkikisat ratin takana. Liikenneturvallisuuden takaamiseksi urhea vaimoni päätti ottaa kuljettajan raskaan taakan kantaakseen, koska hän tunsi itsensä vähemmän väsyneeksi. Itse olin ihan sippi mutta supernainen vain painoi kaasua. Nuokuin melkein koko eteläisen Ruotsin läpi, mutta ehdin sentään nappaamaan oheisen kuvan.

Linnanrauniot Vätternin rantamaisemissa. Heja Sverige.

Saavuimme hiiiitaasti matelevien kilometrien jälkeen lopulta Öresundin sillan alkupäähän, jota pitkin posotimme Tanskaan. Köpis jäi taakse ja jatkoimme pysähtymättä matkaamme kohti Saksaa. Ison-Beltin sillalla ihailimme siltainsinöörien taidonnäytettä...

Ison-Beltin silta Tanskassa.

Hyvän matkaa ennen Saksan rajaa pysähdyimme tankkaamaan auton ja päätimme ostaa perinteisen tiekartan, koska navigaattorin olemassaolosta ei edelleenkään ollut mitään tietoa. Ajelimme auringon painuessa mailleen kohti Saksaa ja bongasimme tiekartasta kaupungin nimeltä Neumünster. 

Saavuimme muutamien suunnistuksellisten lisämutkien sävyttäessä matkaa Neumünsteriin ja ajelimme ympäri kaupunkia etsien majapaikkaa. Älypuhelinta ei tietenkään ollut kummallakaan käytössä, vaan majapaikka piti löytää perinteisellä tyylillä. Erään hotellin pihalla päivystäessämme ystävällinen nainen tuli kysymään, etsimmekö majapaikkaa, johon vastasin myöntävästi erittäin takkuisella saksallani. Tämä hotelli on valitettavasti täynnä, mutta keskustassa meillä on toinen hotelli, jossa on tilaa, saksalaisnainen vastasi.

Se sopi meille mainiosti ja nainen pyysi meitä seuraamaan hänen autoaan. Sen sijaan, että olisimme kadonneet ikuisiksi ajoiksi pohjoissaksalaisiin tunneliverkostoihin, hän ohjasi meidät pienen Hotelchen am Teich-nimisen hotellin pysäköintialueelle. Saimme huoneen ja valmistauduimme lähtemään ulos, koska meillä oli aivan hirveä nälkä. 

Löysimme lähistöltä ruokapaikan ja saimme murua rinnan alle. Kiertelimme jalkaisin myös viihtyisän pikkukaupungin kaduilla ennen paluuta hotellille. Ensimmäisen matkapäivän aikana olimme ajaneet 1143 kilometriä Kapellskäristä Neumünsteriin, joten pieni huili oli paikallaan. Olimme sentään vaihtaneet kuljettajaa Tanskassa, joten vaimoni ei sentään koko matkaa joutunut yksin ajamaan.

Sänkyyn kömmittyäni sain ajatuksen, minne ehkä olin piilottanut navigaattorin. Lähdin saman tien autolle, josta kaivoin vänkärin penkin takaa lentolaukun kaiken tavarapaljouden alta. Jostakin käsittämättömästä syystä olin pakannut navigaattorin juuri sinne, vaatteiden sekaan. Autossahan sillä ei tietenkään olisi ollut käyttöä... Olimme jo ehtineet harkita uuden navigaattorin ostamista, sillä tiesimme, että asuntomme löytyminen Zürichistä ilman navia olisi todella vaikeaa. Viimeinen etappi kohti Sveitsiä saattoi alkaa...